23. joulukuuta; jouluaatonaatto
Eilen oli talvipäivänseisaus, yö oli pidempi kuin päivä. Vuosi sitten samoille tienoille sattui uusi kuu, pimeä kuu. Nyt meillä on tiedossa täysikuu. Valoa valon juhlaan.
Minä ja mieheni osallistuimme eilen mieheni enon hautajaisiin. Lapset olivat koulussa. Voi miten mieli muutamassa pienessä hetkessä singahteli aatoksiin kristinuskon vääristymistä ja hautajaisten pitkävetisyyden tylsyydestä. Mutta niinä hetkinä nousikin pieni hymyn kare suupieleen. Tunsin vainajan energian, sellaisen velikullan savolaisen huumorienergian. "Anna heidän surra omalla tavallaan. Mehän tiedämme paremmin." Sisältäni kohosi kiitos ja ylistys 90-vuoden maallisesta elämästä, suurista kokemuksista!
Muistotilaisuuden ruoka oli erittäin hyvää, siunattuakin. Enpä muista milloin olen viimeksi niin hyvää graavilohta syönyt. Sitä oli ihan pakko ottaa lisää, vaikka sitten loppupäivän janottikin.
Hautajaisten jälkeen lähdimme vielä miehen kanssa käymään Kaavilla ruokaostoksilla, vaihtelun vuoksi. Ostettiin jouluruokaostokset. Enää ei mennä kauppaan ennen kuin tapanin jälkeen. Kotimatka oli vähän kökkö kun oli hämärää, ei vielä kunnolla pimeää ja sade oli tihkua. Vastaantulijoiden kirkkaat valot sokaisivat välillä aika hyvin. Mutta kotiin päästiin turvallisesti.
Tänä aamuna alkoi lumisade. Lapset lähtivät kouluun; tai oikeammin kuopus lähti kirkkoon mutta esikoinen meni koululle koska hän ei kirkkoon halua mennä. Koska emme ole kirkon jäseniä, hänellä on oikeus kieltäytyä. Unohdin kysyä mitä hän teki toisia odotellessa. Olivat saaneet jäätelöt ja esikoinen sai kuudesluokkalaisena välitodistuksen. Hyvä oli vaikka vielä voi parantaa lukuaineisessa vaikka tuntiaktiivisuudella.
Nuhatauti yrittää käydä minuun käsiksi mutta sitä on lääkitty hunajalla, pakurikäävällä ja jopa pienillä annoksilla viskiä ja rommia.
Leivoin piimäkakun. Mies imuroi. Minä laitoin joulukoristeita. Kinkku on paistettu. Joulukuusi koristeltu.
Taitaa se vaan olla vähän niin kuin esikoinen äsken sanoi vähän leikillään "Apua! Joulumieli alkaa vallata!"
Minä ja mieheni osallistuimme eilen mieheni enon hautajaisiin. Lapset olivat koulussa. Voi miten mieli muutamassa pienessä hetkessä singahteli aatoksiin kristinuskon vääristymistä ja hautajaisten pitkävetisyyden tylsyydestä. Mutta niinä hetkinä nousikin pieni hymyn kare suupieleen. Tunsin vainajan energian, sellaisen velikullan savolaisen huumorienergian. "Anna heidän surra omalla tavallaan. Mehän tiedämme paremmin." Sisältäni kohosi kiitos ja ylistys 90-vuoden maallisesta elämästä, suurista kokemuksista!
Muistotilaisuuden ruoka oli erittäin hyvää, siunattuakin. Enpä muista milloin olen viimeksi niin hyvää graavilohta syönyt. Sitä oli ihan pakko ottaa lisää, vaikka sitten loppupäivän janottikin.
Hautajaisten jälkeen lähdimme vielä miehen kanssa käymään Kaavilla ruokaostoksilla, vaihtelun vuoksi. Ostettiin jouluruokaostokset. Enää ei mennä kauppaan ennen kuin tapanin jälkeen. Kotimatka oli vähän kökkö kun oli hämärää, ei vielä kunnolla pimeää ja sade oli tihkua. Vastaantulijoiden kirkkaat valot sokaisivat välillä aika hyvin. Mutta kotiin päästiin turvallisesti.
Tänä aamuna alkoi lumisade. Lapset lähtivät kouluun; tai oikeammin kuopus lähti kirkkoon mutta esikoinen meni koululle koska hän ei kirkkoon halua mennä. Koska emme ole kirkon jäseniä, hänellä on oikeus kieltäytyä. Unohdin kysyä mitä hän teki toisia odotellessa. Olivat saaneet jäätelöt ja esikoinen sai kuudesluokkalaisena välitodistuksen. Hyvä oli vaikka vielä voi parantaa lukuaineisessa vaikka tuntiaktiivisuudella.
Nuhatauti yrittää käydä minuun käsiksi mutta sitä on lääkitty hunajalla, pakurikäävällä ja jopa pienillä annoksilla viskiä ja rommia.
Leivoin piimäkakun. Mies imuroi. Minä laitoin joulukoristeita. Kinkku on paistettu. Joulukuusi koristeltu.
Taitaa se vaan olla vähän niin kuin esikoinen äsken sanoi vähän leikillään "Apua! Joulumieli alkaa vallata!"
Kommentit
Lähetä kommentti