torstai 23. heinäkuuta 2015

Outoa kumpua katsomassa

Ja viime kesänä siitä puhuttiin mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Tänä kesänä määrättiin itsellemme päivä. Tänään se oli.

Ajelimme Outokumpuun ja Vanhaan Kaivokseen. Oltiin ihan turisteja. Mentiin kaivostunneliin, ihmeteltiin koneita ja louhittuja seiniä, ihailtiin maan aarteita (kiviä), syötiin, puuhattiin lasten kaivoksessa, tarkistettiin isot koneet, syötiin jätskiä...


Kaivostunneliin lähdössä kypärät päässä.


Kehoite käyttää kypärää.


Rento kaivosmies.


Asiallinen kaivosmies.


Kohtasimme myös vuorenhaltijan.


Räjäytystä vaille valmista.


Eiköhän mennä...


Ametistionkalo. Mitkä energiat!


Munamankeli.


Liekkö savolaisia piällysmiehiä nuo kaks...



Pihalla pääsi kiipeilemään.


Kaivurikoneenkuljettaja (ja kaks piällysmiestä)


Punaisena kiiltelevä paloauto.


Jätskillä.


Peukut kertoo: hyvä oli reissu.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Huikealla matkalla

Istuin bodhipuun juurella mietiskelemässä...

No ei, en istunut. Mutta valaistuin.

Olen lähes vuoden käynyt Henkisen Kasvun Ohjaajan -valmennusta ja se lisäksi osallistunut myös Heartfulness: Avaudu Jumalallisuudellesi -intensiivivalmennukseen. Töitä olen tehnyt kovasti oman itseni kanssa. Kohdannut pelkoja, puhdistanut, kiukutellut, kohdannut jälleen ja yhä uudelleen itseäni, tullut armolllisemmaksi itselleni, oppinut nyöryyttä, kiitollisuutta ja antautumista.

Ja kun osallistuin yhteen valmennukseen, niin puff... valaistuin. Tietoisuuteni laajeni ja muuntui. Pysyvästi.

Nyt opettelen elämään tässä uudessa tietoisuudessa. Päivät ovat ihmeitä täynnä. Mutta myös omaa voimaa ja läsnäoloa. Välillä hämmennystäkin. Entiset toimintamallit eivät enää toimikaan, eikä niihin ole tarvettakaan, ei tarttumapintaa.

Puff kuulostaa kovin helpolle. Niin se olikin. Itse valaistumisen hetki tuntui kuin joku olisi puhaltanut minut näkymättömän rajan ylitse, rajan jota ei itseasiassa ollutkaan. Mutta matka siihen puff-hetkeen oli rosoinen ja täynnä turhautumisia ja itkuja, suuria tunteita. Miten ihminen voikin pelätä niin paljon itseään? Ja rakkautta?

Nyt minulla on tietoisuus siitä, että huikea matka on vasta alkanut!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Ryöstöretki

Tänään kävimme miehen kanssa rompetorilla. Mies osti käsiporan; sellaisen johon ei tarvita sähköä. En yhtään tiedä mitä se sillä tekee, mutta omat mielen oikut meistä kullakin. Mutta siinäpä se aamu melkein hurahti kun tutkailtin romppeita.

Iltapäivästä käveltiin anoppilaan ja ryövättin raparperia ja lipstikkaa. Raparperi jalostui hillokeeksi ja päätyi piirakkaan. Lipstikka roikkuu nurin niskoin katossa kuivumassa. Kesän parhain aika alkaa koleudesta huolimatta lähestyä: satokausi!




torstai 2. heinäkuuta 2015

Pakkolepoa

Niin voi ihmisellä käydä, että ihan tavallisella koiran pissatuslenkillä nyrjähtää nilkka. Näin kävi minullekin, vaikka en tiedä miten se sitten loppujen lopuksi tapahtui. Kävelin hiekkatiellä, ei ollut monttua eikä isoa kiveä eikä mitään muutakaan missä jalka olisi päässyt nuljahtamaan. Mutta niin se vaan nuljahti, ihan tavallisella askeleella. Tunsin heti, että ei ollut mikään tavallinen kompurointi. Ehdin hetkessä jo ajatella senkin, että kännykkä ei ole mukana, toivottavasti pääsen omin avuin pois. Pääsin mutta kyllähän se sattui.

Kotona heti kylmää ja kohoasento ja puristusta. Eilen ainoa liikuntamuotoni oli kävelyt veskiin ja ruokapöydän ääreen. Muuten istuin sängyllä, jalka edelleen kohoasennossa ja kylmää välillä. Tänään turvotus on jo pääasiallisesti laskenut. Mutta onhan se vieläkin kipeä. Ei ole toivoakaan, että koiran kanssa lähtisin edes pienelle lenkille. Tuntuu kuin olisin pahemminkin kipeä kun ei oikein pääse ulos.

Eilenkin katselin ikkunasta vähän kateellisena kun mies teki töitä pihalla koiran kanssa.

Ihmismieli on mielenkiintoisen merkillinen. Jos nilkka olisi kunnossa, niin ei olisi mitään ongelmia löhöillä sängyssä ja surffailla netissä ja katsoa nettitelkkaria. Mutta kun tämä onkin nyt ikään kuin pakko, niin kauheasti haluaisin mennä kasvimaalle (vaikkei just nyt oo ees pakko!) tai tekemään jotain muuta pihalle. Tai lähtee koiran kanssa lenkille.

Ihmettelen vaan miten viimeksi kun nilkka nyrjähti (sama nilkka muuten), kävelin sillä koko päivän ja matkustin vielä junassakin ennen kuin sitä millään tavalla hoidettiin. En silloin edes tajunnut kunnolla miten pahasti oli käynyt. Ajattelin vain vähän kumproineeni ja olin työmatkalla. Kävin ihan normaalisti silloin töissäkin, ajoin autoa jne. Nyt ei olisi tullut mieleenkään, että olisin lähtenyt eilen ajamaan autoa eikä vielä tänäänkään. Ehkä se vaikuttaa asiaan, että nyt oli toinen kerta kun muljahti näin pahasti. Edellisestä on aikaa useampi vuosi.