sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Parantava ääni





Osallistuin "Parantava ääni" -kurssille. Osallistuminen oli minun osalta vähän semmoinen "pakko" koska olin vastuussa järjestelyistä. Kurssia tuli toki vetämään ihan toinen ihminen. Mutta muuten olin järjestävän tahon edustaja. Etukäteen mietiskelin, että mitenkähän mä tämmöiselle kurssille kun minulla on niin suuri kynnys käyttää ääntäni. Tuntui kohmeiselle osallistua moiselle kurssille.


Juu, puhunhan minä ja toisinaan lauleskelenkin. Että silleen mä kyllä käytän ääntäni. Mutta en muuten. Kun tiesin suurinpiirtein mistä äänellä parantamisessa on kyse. Eihän siinä toki tarvitse osata laulaa. Minusta ei vain lähde ääntä. Minua on joskus hoidossa pyydetty käyttämään ääntä, siis kun olen itse ollut hoidettavana. Minä tiesin silloinkin miten se tehdään, tiesin mikä ääni on tulossa, mutta minusta ei lähtenyt ääntä. En vain pystynyt, kyennyt. Ääni ei vain tullut ulos. Jumiuduin ihan täysin. Joogatunnit alkavat aina om-mantralla ja niin kauan kun teen sen suurinpiirtein yhtäaikaa muiden kanssa niin se onnistuu ja rakastan sitä. Mutta apua jos menen epätahtiin muiden kanssa, omaa tahtiani. Paniikki iskee.


Noh, näiden mietteiden kanssa päätin ennen kurssia että nyt vain annan luvan itselleni ja äänelleni osallistua täysipainoisesti kurssiin. Tiesin että minut oli laitettu tarkoituksella tälle kurssille.


Aluksi tehtiin äänen lämmittelyä. Sitten käytiin vokaalien avulla chakrat läpi. Lauloimme vedelle, lauloimme mantraa, hoidimme äänellä toisiamme. Ja minä tuotin ääntä muista piittaamatta! Sain äänen ulos!! Ja välillä ihmettelin tuleeko tuo ääni todella minusta! Päivä oli todella onnistunut ja voin olla tyytyväinen itseeni. <3 Löysin ääneni.


 

perjantai 15. lokakuuta 2010

Life is a game, so play it cool





Noin luki joskus vuonna kivikirves opinahjon seinällä. Olin lukioikäinen. Katselin sitä seinämaalausta usein. Ja mietin että näinhän se on. Ajattelin jo silloin, alle 20-vuotiaana, että elämä on peli, näytelmä. Vuosien varrella tuo ajatusrakennelma on vahvistunut.


Mitä se sitten tarkoittaa että elämä on peliä, näytelmää? Voiko tehdä ihan mitä vaan? No joo, voi.   Tämä ei taas tarkoita sitä että kaikki pitäis kuitenkaan hyväksyä. Mutta minun maailmankatsomuksessa elämä on sielujen keksimä peli. Että mitäpä jos sinä tekisit minulle näin, ja sitten minä tekisin näin, katsotaan mitä tapahtuu, opitaanko mitään, millaisia tunteita saamme tuosta tapahtumasta, millaisia tunteita muut saavat, miten reagoimme tilanteeseen...


Minulla on tunne, tunteita. Olen kiitollinen jokaisesta niistä. Jotain on tullut koettua, ehkä opittua. "Ahaa, minusta tuntuu tältä kun tuo sanoi noin, tai teki noin". En minä aina ja koko ajan ole noin tiedostava. Mutta siihen pyritään. Minusta on ihanaa löytää jostain tilanteesta se pointti, ja sitten se toinenkin pontti, ja kolmas. Useimmissa tilanteissa on monta kerrosta.


Minulla on hyviä pelikavereita. Kiitos.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Mikähän tämänkin suonen on aukaissut...


 


Laikukkaana pimenee taivas.

Tuuli huokaa vielä keltaisen lehtevissä puissa.

Kaukana kaikuu vahdin haukahtelu.

Ohitse kulkee häviävän hetken

pakkasen tuoksu mukanaan ripaus lumen aromia.

Seison keskellä maailmankaikkeutta

hiljaisuus sydämessä

saunan höyry vielä ihollani.

Tunnen kaiken tämän ja vielä enemmän.


~Ninni-Riikka ~






 

Ja suurin niistä on rakkaus





Onko koskaan mitään niin suurta pistetty niin pieneen tilaan? En tiedä. Ei varmaankaan.


Kuka sinun mieleesi tulee kun ajattelet rakkautta? Ajattelet ehkä heti puolisoasi, seurustelukumppaniasi, lapsiasi, vanhempiasi, sisaruksiasi, muuta sukua... ehkä tarkemmalla miettimisellä sanaan rakkaus liitetään ystävät . Miten rajallinen on sinun rakkautesi?


Minulle sana rakkaus on ensisijaisesti jumalan, ja korkeimman valon ja voiman synonyymi. Pyrin jumalalliseen rakkauteen joka on pyyteetöntä, hyväksyvää, kaiken kattavaa. En siihen ihmisolentona kuitenkaan aina pysty, ymmärrettävästi. Mutta sitäkin vajavaisuutta voi rakastaa.   Rakkaus toivoo aina toiselle hyvää, sitä että toinen on onnellinen, että toinen tuntee elävänsä täydesti ja saa toteuttaa elämänsä tehtävää, rakkaus toivoo että toinen on turvassa, että toinen kasvaa ja vahvistuu henkisenä olentona ihmiskehossa, rakkaus antaa vapautta ja tilaa, rakkaus ei omista, rakkaus ei salaile vaan puhuu avoimesti, rakkaus ei kuiskuttele selän takana vaan puhuu kasvotusten, rakkaus on aina rehellinen, rakkaudella on hyvin monet kasvot. Rakkaus ulottuu muihinkin kuin lähimpiin, aiemmin lueteltuihin ihmisiin.


Uskallathan katsoa toisia ihmisiä silmiin? Vai pelkäätkö että sieltä katsookin takaisin jumala, rakkaus?


Joskus vuosia sitten tuli naureskeltua amerikkailaisille sarjoille kun niissä kaikki ovat aina "darling" tai "dear" ja joka toiselle sanotaan "i love you". Ja nyt huomaan että itse puhuttelen monia ihmisiä sanomalla "muru", "murunen", "rakas", "rakkaani". Ja käytän näitä sanoja hyvin laajassa merkityksessä. Saatan ehkä säikyttää joitakin ihmisiä tuolla mutta se ei kyllä ole koskaan tarkoitukseni. Yritän olla sanojen kanssa varovainen, mutta joskus ne vain tulevat spontaanisti; sieltä jumalallisesta rakkaudesta jota olen.


Toivon sydämessäni, että meistä jokaisella olisi rohkeutta laajentaa sanaa rakkaus. Minulla ainakin on vielä sen kanssa tekemistä


 


 

perjantai 8. lokakuuta 2010

Lapsemme EI ole kiusaaja





Kylläpä onkin sitten mielenkiintoista tämä...


Menimme poikaa hakemaan tänään ja paikalla oli lastentarhanopettaja. Ja kas kummaa, suurinpiirtein mikään mitä lastenhoitaja sanoi aamulla ei pitänyt paikkaansa!! Miika ei mitenkään erityisesti kiusaa ketään, kukaan ei ole valittanut erityisesti Miikasta jne. Päiväkodissa on vain tänä syksynä muuten otettu tiukka linja kiusaamisen suhteen. Mikä on mun mielestä hyvä.


Minulla oli hyvä yhteisymmärrys lastentarhanopettajan kanssa. Eli mitään varsinaista ongelmaa ei ole!


Unipupusta vielä sen verran, että kyllä meille 90-luvun alussa päivähoitajakoulussa opetettiin että on lapsia joille unilelu on turvallisuustekijä. Ei meilläkään esikoisella ole koskaan ollut minkäänlaista unilelua. Sanoi itse jo aika pienenä ettei käytä sellaisia. Kuopus on taas aina raahannut Pupua joka paikkaan ja Pupu on sen näköinen (ja hajuinen). Mulla on itselleäni edelleen lapsuuden Nalle.


 


 

Lapsemme on kiusaaja?





Miika (4,5 wee) oli eilen päiväunille mennessä sylkäissyt kaveria ja näyttänyt kieltä. Väärin, niin ei saa tehdä; tästä olen samaa mieltä. Asiasta oli keskusteltu, Miika oli pyytänyt anteeksi. Edelleen kuulostaa hyvälle. MUTTA: sen jälkeen Miikalta oli rangaistukseksi otettu rakkaista rakkain unilelu pois ja pojan oli pitänyt nukkua ilman turvallista unilelua!



Jumalauta mä älähdin tässä kohtaa. Sanoin tosi napakasti että nyt minä en hyväksy tätä. Lapselta ei oteta turvalelua pois, se on julmaa! Täti ei ottanut ollenkaan asiaa kuultavaksi. Jouduin korottamaan ääntä. Täti sanoi että keinot loppuvat. Siis anteeksi mitä??? Tähän asti ei olla oltu tietoisia siitä että meidän poika on niin paha häirikkö että hänen kanssaan aikuisilta loppuvat keinot kesken! Tosin joo jatkuvasti olemme saaneet kommentteja siitä että pojan pitää aina päiväuniaikaan päästä kakalle, että hän ruokapöydässä pulisee ja toisinaan suutahtaa jostain asiasta jota on pyydetty tekemään ja hän ei ole halunnut tehdä sitä. Normaalia mun mielestä. Mutta että tilanne on niin paha että keinot loppuvat kesken, eka kertaa kuulimme tästä.



Miika itse kertoo että hän on aina viimeisenä menossa vessaan ennen päiväunia, ja pääsee aina viimeisenä päiväunille, ja saa aina viimeisenä ruokaa. Noh, pojan käsitys sanasta viimeinen on tunnetusti vajavainen, mutta selkeästi hän kokee että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.



Mutta että unilelu pois?? Minä sanoin vielä lähtiessä että säännöt on aikuisillekin samat ja tämän päiväinen teko oli pahinta henkistä väkivaltaa mitä lapselle voi tehdä. Täti totesi että tuskin pojalle siitä nyt traumaa tuli. No ei varmaan tullutkaan mutta silti se oli mun mielestä varsinkin tapahtuneeseen nähden julma rangaistus.



Tänä aamuna päiväkodilla se eilinen täti ilmoitti, että tilanne on niin paha että paikalle pitää kutsua kelto. (kiertävä erikoislastentarhanopettaja) MITÄH?!?!? Mä kysyin miksi meille ei ole kerrottu tätä aikaisemmin. No kuulemma vasta tässä muutaman päivän aikana vanhemmat ovat kertoneet että heidän lapsensa pelkäävät Miikaa ja että Miika joka päivä kiusaa ja että tilannetta on seurattu kesästä asti. Hetkinen hei?! Eletään lokakuuta?! Meille ei ole asiasta kerrottu. Päivät ovat useimmiten olleet normaaleja ja ok. Silloin tällöin on sanottu että Miika tönäisi tms, mutta että asia on sovittu. Ja nyt yhtäkkiä meidän poika on kiusaaja?



Hyvä, jos näin on niin siihen pitää puuttua. Totta kai.



Miika itse on kertonut useampaa otteeseen että häntä kiusataan, hänellä ei ole kavereita, ja hänellä on tylsää tarhassa. Minä olen varmasti ollut tosi tyhmä kun en ole älynnyt tähän puuttua ja kysellä aikuisilta tarkemmin. Kun toi on nyt mennyt vähän sen piikkiin, että Miikan mielestä kiusaaminen on sitä ettei saa leikkiä just sillä lelulla kun haluaisi tai hänellä ei ole kaveria jos just se tietty lapsi ei leiki hänen kanssaan. Mun olisi varmaan pitänyt kuitenkin tarttua tuohon.



Koska jos näin on että Miika kiusaa muita, niin sehän tarkoittaa että Miikalla ei ole itsellään hyvä olla tällä hetkellä. Kun meillä ei ole aiemmin ollut tällaista ongelmaa ja mä en suostu uskomaan että meidän iloinen, sosiaalinen kaikkien kaveri olisi luonteelta yhtäkkiä viime kesänä muuttunut niin paljon... Jos olisi kyse teinistä niin voisin vaikka uskoakin mutta Miika on alle 5 wee.



Täti ei halua enää keskustella mun kanssa kahden. Ei kuulemma uskalla. Mä korotin ääntäni. Jei. Ihan sama. Kutsukoon vaikka viisi ulkopuolista paikalle.



Ja mitähän muuten oli muutamia päiviä sitten. Muutamia päiviä sitten paikallisessa ilmaisjakelulehdessä oli kuvan kanssa juttu jossa minä puhuin Kuopion Parapsykologisesta seurasta...



Ja mä olen edelleen sitä mieltä että ongelmaan ratkaisu ei ole se että otetaan unipupu pois. Pitäisihän päiväkodin henkilökunnan tajuta tuollainen asia. Jos me ollaan just muutettu paikkakunnalle, isoveli ei ole enää tarhassa vaan aloitti koulun yms., niin ehkä lapsella VOI olla jonkinasteinen turvallisuusongelma. Ja sitä tuskin parantaa se että se turvaunilelu otetaan rangaistukseksi pois...


Ehkäpä päiväkodilla voisivat miettiä miten he ovat onnistuneet tukemaan lasta muutoksen keskellä. Eikä ensimmäisenä ilmoittaa, että olisi syytä keskustella ajan kanssa perheemme kasvatusperiaatteista...

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

"Julkkis" elämää





Paikallinen ilmaisjakelulehti halusi tehdä jutun Kuopion Parapsykologisesta seurasta ja toimittaja pyysi hallituksesta ihmistä haastateltavaksi. No minä tietysti julkisuushakuisena ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Olin suurenmoisen innoissani asiasta. Hyvä kun en mennyt riemusta kiljuen. =D


Juttu ilmestyi viikko sitten. Napakka, asiallinen, hyvä juttu. Ja mitä sitten tapahtui?


Kun minä nyt olen kauhean utelias seuraamaan tilastoja siitä millaisilla hakusanoilla päädytään mun blogiin tai vaikkapa seuran kotisivuille niin tokihan mä sitt seuraavana päivänä seurasin tilastoja entistä tarkemmin. Seuran kotisivuille ilmestyi kävijäpiikki. Blogiin ei, mutta hakusanoista näin että tännekin oli päädytty lehtijutun perusteella.


Sen lisäksi aivan tuntemattomat ihmiset soittelivat minulle ja kysyivät olenko ko. henkilö joka oli myös lehdessä, ja he halusivat keskustella omista kokemuksistaan ja kysellä seuran toiminnasta. Jo nämä asiat yksistään ilahduttivat minua. Toki tuttavat ja työkaverit kommentoivat myös asiaa.


Mutta mitäpä tapahtuikaan tänään kun oli huasteluilta. Meillä oli huippuilta! Paikalla oli 25 ihmistä. Tavallisesti meitä on noin 10. Paikalla oli monta ensikertalaista joista kaikki olivat ilmestyneet paikalle lehtijutun ansiosta.


Julkisuus voi olla siis hyvä asia. =) Sanoin itse että jos saamme edes yhden ihmisen tietoiseksi seurasta ja sen toiminnasta ja jos hän jopa ilmestyy paikalle tilaisuuksiimme niin minun tavoite on saavutettu. Paikalle tuli 13 uutta ihmistä. Tavoitteni täyttyi runsain mitoin!