tiistai 28. syyskuuta 2010

Ryöpsähdys


 


Sanoja sataa,


seulotaan.


Ajatuksia ajelehtii,


ajetaan.


Mielessä muhii,


möyhennetään.


Kypsyykö, kasvaako, kukoistaako.


Valoa varjoille,


rakkautta raunioille,


valoa vapaasti,


rakkautta rajattomasti!


Itsessäni itsenäni,


sisälläni sielunani,


hengityksessä henkenäni.


Auki, avoinna,


anteliaana.


Uutta uteliaana.





~Ninni-Riikka ~

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Elämäntarkoitus ja sydämen parantaminen





Olin otsikon mukaisella kurssilla tänä viikonloppuna, kumpanakin päivänä. Nyt on kuulkaa ensimmäistä kertaa tilanne että en osaa kuvailla mitä tehtiin ja mitä tapahtui! Ainakaan kovin tarkasti. Taisin olla suht meditatiivisessa tilassa koko kurssin ajan


Okei, oli meditaatioita erilaisia ja yksi kosminen palvelus ja tehtiin yksi hoitoharjoitus.


Mutta mitä minä koin... Kun mulla ei ole oikeastaan siihen sanoja. Koin suurta rauhaa, rakkautta, itsessäni olemista, sisäistä varmuutta, avautumista, oivalluksia.


Ehkä minä kirjoitan nyt tähän sitten jotain ajatuksistani jotka ovat pidemmän prosessin seurauksena kiteytyneet tänä viikonloppuna.


Työ. Rakastan työtäni, numeroiden pyörittelyä, kirjanpitoa, palkkojen räknäämistä. Mutta. Minulla on aina ollut epävirallinen työ. Se on ollut energioiden kanavoimista, energiaparannusta. Se on ollut niin epävirallinen työ etten ole koskaan ajatellut sitä varsinaisesti työksi... Tällä viikolla ensimmäistä kertaa oli tilanne, että kun ystävä tuli pyytämään energiaparannusta, minun asenne oli sellainen että se on mun työtä. Minulle on tullut tunne, että virallinen työni tällä hetkellä haittaa jonkin verran tuota toista työtä. Se ei tarkoita sitä että se olisi pysyvä tunne ja olotila, niin että jättäisin virallisen työni.


Jostain se tasapaino pitäisi kuitenkin löytää. Minä rakastan energiaparantamista, rakastan sitä että saan kertoa henkisistä asioista ihmisille (eli opettaa). Rakastan sitä kun näen oivalluksen valon syttyvän ihmisen silmiin. Rakastan sitä että voin auttaa toista löytämään itsensä ja polkunsa, voin auttaa toista luottamaan itseensä. Nämä asiat saavat valon syttymään minun silmiin ja sydämeni laulamaan.


Joo, olen edelleen epävarma siitä teenkö oikein jos heilutan kättäni oikealle, sanonko oikeat sanat jne. Mutta jos odotan siihen asti että olen valmis, saan odottaa ikuisuuden, koska ihminen ei ole ns. valmis koskaan!


Sain kuulla olevani seesteinen. Juu, minut tuntevat hierovat nyt silmiään Luitte oikein. Seesteinen. Ei, minusta ei ole kadonnut se ilkikurisuus, rönsyilevä iloisuus ja vielä rönsyilevämpi nauru. Toivottavasti ne eivät koskaan katoakaan.   Mutta olen ollut itsekin tietoinen siitä, että minussa asuu nykyään tietty seesteisyys, rauha. Toivon sen lisääntyvän. Minulle se rauha ja seesteisyys on omassa voimassa olemisen tulosta.


Noin pari vuotta sitten jollain Jaanan kurssilla, Jaana katsoi rakkaudella jokaista paikalla olijaa, ja sanoi että hän katsoo kuinka paljon rakkautta kukin on valmis ottamaan vastaan. Se oli yllättävän vaikeaa, vaikka olinkin itselleni kiitollinen siitäkin minkä pystyin ottamaan vastaan koska sekin yllätti minut iloisesti   Jaana katsoo aina kurssilla rakkaus silmissään, ja olin hyvin ilahtunut siitä että minusta itsestäni tuntui että pystyin katsomaan häntä silmiin eikä minulla ollut tunnetta että kääntäisin päätäni pois. Olen parissa vuodessa kasvanut ottamaan vastaan rakkautta. Siinäkin on toki vielä työtä.


Minusta tuntuu että elän tällä hetkellä suurta murrosvaiheetta. Ja suurella ilolla lupaan nauttia jokaikisestä hetkestä, jokaisesta kompastumisesta, jokaisesta noususta ja jokaisesta oivalluksesta! Ja tiedän mitä juuri lupasin


 

perjantai 17. syyskuuta 2010

Tilaa





Olen merkillisessä tilanteessa. Olen tämän vuoden puolella tavannut ihmisen josta tuli hetkessä ystäväni; siinä samassa hetkessä kun kävelin ovesta sisään ja näimme toisemme. Meillä on ollut koko ajan läheiset, avoimet välit ja olemme keskustelleet suurin piirtein kaikesta maan ja taivaan välillä. Tällä viikolla hän yhtäkkiä on vetäytynyt kuoreensa. Olen kysynyt olenko sanonut tai tehnyt jotain ja onko hän suuttunut. Ei, ei ja ei. Kuulemma vain näyttää siltä että olisi suuttunut. Jahas. Sepäs mielenkiintoista. Minä itsekkäästi toivoin että hän antaisi minulle jonkun selityksen. En saanut sitä.


Kyllä, olen itsekkäästi todella surullinen. Sisälläni on todella suuri tyhjyyden tunne.


Mutta. Mitä enemmän tässä istun, valossa, sitä enemmän ymmärrän että hän tarvitsee juuri nyt tilaa. Minä olen liian lähellä. Ihmisten tunteet ovat merkillinen viidakko välillä... Siitäkin huolimatta, että minä vajavaisena ihmisenä koen sitä tyhjyyttä, minä olen valmis antamaan hänelle sen tilan mitä hän tarvitsee. "Ja suurin niistä on rakkaus".


 *muoks* Kävin syömässä. Ja juuri kun olin lähdössä pois taukotilasta, yksi työkavereista luki ääneen lehdestä "Rakkaus on sitä että jaksaa odottaa". Minä hymyilin kierosti ja sanoin "Kiitos, juuri tuota minä tarvitsinkin tällä hetkellä".


 

maanantai 13. syyskuuta 2010

Tuoksuu joululle


Tänään oli se aamu tänä syksynä kun herättyäni "tuoksui" joululle. Varsinaisesti se ei ole tuoksu, vaan enemmänkin kokonaisvaltaista aistimista. Joka syksy se tulee jostain. Herään aamulla ja siinä se on: aavistus joulusta ja sen taiasta. Toki se vielä on tosiaankin vain pieni aavistus. =) Mutta siellä se on.


 


 

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Meediotilaisuudessa





Mähän siis olen yleensä meediotilaisuudessa töissä, mutta toki osallistun kuuntelijanakin.


Oli oikein mielenkiintoista.



Mun kohdalla mielenkiintoista on se että äidinäiti jota en ole koskaan tavannut, on nyt 2 kertaa tullut tuomaan viestiä. Edellisellä kerralla oli viittauksia siihen että hän oli jollain tapaa selväastinen ja tällä kertaa sanottiin että minä olisin luonteeltani vähän kuin hän. Kumpaakaan en voi vahvistaa koska en tosiaankaan ole häntä tuntenut. Mun pitää kysyä äidiltä. Mutta se kuva jonka olen äidinäidistä saanut ei kyllä ollenkaan vastaa tuota...



Isänäiti on käynyt kerran ja hän oli kyllä ihan tuttu jo energiallisestikin.



Tällä kertaa kävi myös setä.



Se mitä tällä kerta viestittiin, että lisää iloa. Mä nauroin että ai vielä lisää :D :D Mutta siinä viitattiin tilanteeseen johon olen kyllästynyt ja että siihenkin sitä iloa voisi tuoda. Samalla kerrottiin, että kuuluu vielä jonkun aikaa ennen kuin tilanne ikään kuin muljahtaa uusille urille, mutta hienoa että olen itse siinä aktiivisesti mukana. Sain myös vahvistusta sille että palaset ovat loksahtaneet kohdilleen kun olemme tänne muuttaneet, paikan energiat ovat vahvat. Ja keväällä rentukoiden kukkiessa asiat alkavat olla siinä pisteessä että se ilo täällä asumisesta purskahtaa ilmoille. Tuli myös viestiä siitä että nyt olen elämän tilanteessa jossa se luonnon voima tulee uudella tavalla, ja lähelle. Lisäksi kuulin että tontilla on luonnonhenkien voimapaikka (joka mun pitänee käydä tarkistamassa että missä kohti se on).





 

maanantai 6. syyskuuta 2010

Yksisarviset





Tilasin itselleni Diana Cooperin kirjan Ihmeelliset yksisarviset. Se on jonkin aikaa jo ollut pyödällä, mutta vasta eilen avasin sen varsinaisesti ruvetakseni lukemaan sitä. Samassa esikoinen, Herra 7 Wee, ilmestyi kainalooni ja sanoi "Äiti, lue ääneen." Ikinä koskaan milloinkaan pojat eivät ole pyytäneet minua lukemaan ääneen jotain minun omaa kirjaa. Lastenkirjoja on kyllä luettu ääneen vaikka kuinka paljon. Pian myös kuopus, Herra 4,5 Wee, hiipi kainaloon kuuntelemaan. Pojat kuuntelivat hiirenhiljaa kun luin kirjaa yksisarvisista. Ei yhtään ainoata kysymystä, ei yhtään ainoata kommentia. Vain keskittynyttä kuuntelemista, hiljaisuutta. Normaalisti saan vähän väliä keskeyttää lukemisen ja vastata lukemattomiin kysymyksiin.


 

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Otteita matkan varrelta





Olen jo kauan puhunut avoimesti mm. töissä maailmankatsomuksestani. Ei liene salaisuus, että elämääni kuuluu enkelit, energiaparannus jne. Asiat ovat johtaneet yhdestä toiseen...


Monien mutkien kautta olen päätynyt tekemään muutamia energiaparannuksia työkavereille ja myös puhumaan ihmisille näistä maailmankatsomukseen liittyvistä asioista tavalla joka muistuttaa opettamista.


Eräänä päivänä toissa viikolla kuljeskelin työpaikan yläkerrassa. Seisoin erään oven takana ja mieleni teki mennä sisään ja kysyä huoneessa olevalta työkaverilta onko kaikki kunnossa. Sitten pudistin päätäni ja totesin ettei siihen nyt kyllä mitään syytä ole. Palasin huoneeseeni alakertaan. Tunne oli edelleen voimakas joten kysäisin ko. henkilöltä sähköisellä viestimellä onko hän ok. Vastaus tuli heti: "En ole. Juuri sanoin että minun on tosi huono olla. Ihan kuin joku veisi kaiken energian". Jahas... Kirjoitin hänelle että tekee suojauksen, heti. Kuulostelin alakerrassa miten menee. Lopulta kiipesin takaisin rappusia yläkertaan, astuin ovesta sisään koputtamatta, ja puutuin pelin. Arkkienkeli Mikaelin joukot suojaksi, samoin Mikaelin viitta. Ja totesin äänettömästi niille kahdelle energiamuodolle jotka veivät työkaverini energiaa, että heillä ole mitään asiaa olla siellä ja heidän tulee poistua välittömästi.


Työkaverini itki täysin voipuneen ja kyseli mitä hänelle tapahtuu. Annoin hänelle aikaa rauhoittua ja kerroin hänelle, että kyseessä oli energiahyökkäys ja hän on varmaan kokenut sellaisen aikaisemminkin. Työkaverini on herkkä näkemään, kuulemaan, haistamaan. Hän on selväaistinen. Mutta hän ei ole tiennyt näistä asioista mitään ja on ajatellut olevansa tosi outo. Kukaan ei ollut kertomassa eikä auttamassa. Neuvoin hänelle lisää suojauskeinoja. Selitin että hänen ei todellakaan tarvitse luovuttaa energiaansa kenellekään. Myöhemmin samana päivänä energiahyökkäys toistui mutta hän selvisi siitä itse ohjeillani, ainakin suurimmaksi osaksi.


Kun sinä iltana pääsin kotiin, jäin pohtimaan sitä millaiseksi elämäni on mennyt. Se nyt vaan oli jo liikaa mielelleni että ryntäilen kesken työpaikan energiahyökkäyksen väliin. Mistä minä sitäpaitsi edes tiesin, että jotain olin menossa? Mitä ihmettä MINULLE tapahtuu? Olenkohan sekoamassa? Okei, vaikka mieleni tällaisia pyörittikin, niin sydämessäni tiesin, että noin oli tapahtunut enkä todellakaan ole sekoamassa, vaan minulle tuodaan uusia tehtäviä koska olen avautunut lisää ja minä saan koulutusta. Silti päätin, ettei minun tarvitse näitä asioita yrittää yksin käsitellä. Varasin ajan yhdelle tuntemalleni henkiselle opettajalle.


Maanantaina töiden jälkeen menin hänen luokseen. Keskustelimme asioista. Hän vakuutti minulle ne samat asiat jotka tiesin jo. Kun korostin työkaveristani, että hän on niin kauhean herkkä, opettaja totesi minulle "Kyllä sinä itse olet ihan yhtä herkkä, mutta sinulle se on luonnollinen asia. Olet luonnon lapsi." Jaa-a, niinkös se onkin. Tarkemmin ajatella se varmasti onkin juuri niin. Henkinen opettaja on näkijä ja parantaja, ja hän sanoi tekevänsä minulle hoidon. Suostuin, koska tunsin että se oli paikallaan. Sain energiahoidon jossa paikalla oli hyvin korkeita energioita. Yhtäkkiä hoidon aikana mun vasen käsi rupesi elämään omaa elämää, se nyki ja nytkyi kuin joku ulkopuolinen olisi säädellyt hermostojärjestelmääni. Opettaja kysyi mikä mun kädellä on. Sanoin etten tiedä. Hän pyysi minua kuuntelemaan vastausta. Kuuntelin ja totesin, että tässä taas palataan Atlantikseen ja luottamukseenn. Hän kysyi mitä siitä. Sanoin, että minulla on vahva tunne siitä että olen puhunut ihmisille Atlantiksella jotain jonka olen tuntenut olevan oikein, sitten on tapahtunut jotain joka on mennyt tavallaan vikaan kun ihmiset ovat luottaneet minuun ja nyt minulla on tunne että olen tehny väärin vaikka en ollutkaan. Hyvin sekavaa. Opettaja sanoi minulle, että olen ollut Atlantiksella ja välittänyt hyvin korkeaa rakkautta ja puhunut siitä. Mutta koska muutamat ihmiset Atlantiksellakaan eivät olleet valmiita ottamaan vastaan viestiä sen oikeassa muodossa ,se johti tiettyihin seuraumuksiin. Ymmärrän. Siksi siis minulla on tuo tunne. Samalla tajusin mistä tulee se tunne, että jään joskus kauhean tarkkaan miettimään millä sanoilla ilmaisisin itseni ettei minua ymmärrettäisi väärin! Koen myös kauheana vääryytenä sen jos sanojani vääristellään.


En ollut parannusprosessissa vain vastaanottava osapuoli vaan osallistuin itseni parantamiseen. Aika mielenkiintoinen prosessi.


Juttelimme vielä ja opettaja sanoi, että minulle tuodaan tiedoksi että ne energiat joiden kanssa teimme töitä tulivat noin 8. - 10. ulottuvuudesta. (me elämme nyt 3. ulottuvuudessa) Se veti hiljaiseksi. Sitä ennen opettaja oli kysynyt minulta miltä ne energiat tuntuivat ja totesin siihen että ihan tavallisilta ja tutuilta...


Toki puhuimme muustakin kuin mitä tähän kirjoitin, mutta osa niistä asioista on sen verran henkilökohtaista etten nyt kuitenkaan niitä halua lähteä jakamaan. Minulla on tehtävä valonkantajana, tiedän sen.


Tiettyä nöyryyttä tämä asia on tuonut; se että ihmiset luottavat siihen mitä sanon, varsinkin kun silloin tällöin toisinaan joudun kanavoimaan sitä mitä sanon, se että olen tekemisissä hyvin korkeiden energioiden kanssa, se että minä (siis minä?!) olen tähän tehtävään siunattu...


Olen saanut huomata että toimillani ja ajatuksillani on nykyään nopeampi vaste kuin ennen.


Eräänä päivänä suutahdin leikilläni yhteen työkaveriin. Vastailin hänen kysymyksiin hyvin lyhyesti ja loukkaantuneena, muka. Jossain vaiheessa minulle tuli tunne että olen oikeasti suuttunut hänelle vaikka tiesin että en todellakaan ollut! Loppujen lopuksi se tunne oli hyvin vahva ja halusinkin päästä siitä eroon, koska tiesin että tosiaankaan ole suuttunut hänelle. Olin teeskennellyt tunnetta jota ei ollut olemassakaan, mutta rupesinkin oikeasti tuntemaan sitä! Viimein purskahdin itse itkuun, menin ja pyysin nyörästi työkaveriltani anteeksi, ja kerroin totuuden, ja lupasin etten enää ikinä tee niin. Se oli todella karmea kokemus! Siis se tunne joka minulla oli, vaikka tiesin koko ajan ettei se ollut todellinen.


Kuinka suuri osa tunteistamme on todellisia? Miten ruokimme tunteitamme? Mitä tunteitamme haluamme ruokkia?


Eilen matkalla kauppaan totesin miehelleni: "Pitäisiköhän minun soittaa Herranhenkilölle kun olen nähnyt kahtena peräkkäisenä yönä unta että soitan hänelle...". Se oli sellainen retoorinen kysymys. Mutta: yllättäen kaupassa näinkin Herrahenkilön! Näin että hänellä on tapahtumat huomioon ottaen asiat hyvin, hän vaikutti hyväkuntoiselta, onnelliselta ja hän esitteli minulle naisystävänsä ja äitinsä. Minulle tuli asiasta hyvä ole. Sain jonkinlaisen rauhan.


Iltapäivällä olin lähdössä vierailulle ja mieheni huikkasi minulle kun lähdin "Tuo pullapussi tullessasi". En puhunut kyläpaikassa asiasta mitään. Mutta yhtäkkkiä emäntä sanoi "Tässä on pullaa, otat kotiisi." Mä tuijoitin sitä pullapussia ja naurahdin. Kerroin mitä mieheni oli sanonut ja niinpä tulin kotiin pullapussin, 2 leivän ja 4 munkin kera =D