perjantai 29. helmikuuta 2008

Haastattelussa



Kylläpä minua jännitti tänä aamuna. Ei niinkään edessä oleva haastattelu, vaan sinne meneminen. Paikka kun ei ollut Kuopiossa. Noh, ihan turhaan kyllä jännitin koska se oli helpoista helpoin suunnistaminen ;D

Olin siis haastattelussa koulutusta varten. Kirjoitin siitä aiemmin. On työvoimapoliittinen koulutus; mun alaa. Hakijoita oli kuulemma 44, joista 22 haastatellaan ja 12 otetaan koulutukseen. Tuloksia jännitetään ensi viikkoon, tiistaihin tai keskiviikkoon.

Pienoinen yllätys sikäläisessä työkkärissä odotti. Aulassa odotti haastatteluun pääsyä myös entinen opiskelukaveri amk:sta. =) Sama osoite siis oli. Ehdimme vaihtaa ennen hänen haastattelua muutaman sanan, ja selvisi että hän oli tullut kahdella bussilla. Mie totesin, että jos maltaa odottaa sen 15 minsaa oman haastattelunsa jälkeen minua (mun vuoro oli siis heti hänen jälkeensä) niin toki pääsee mun kyydillä. Ehdimme siis jutella vähän pidemmästi kotimatkalla =)

Ainiin, enkä sitten hakenut koulutuksen ihan vaan uhallakin sen takia, että mies suhtautui asiaan negatiivisesti. ;D Vaan ihan sen takia, että se koulutus kiinnostaa minua ja uskon siitä olevan hyötyä minulle.

torstai 28. helmikuuta 2008

Lunta tulvillaan...



Aika monessa blogissa on ollut kuvia lumettomasta maasta ja jopa kasvit ovat nousseet esille. Vastapainoksi ajattelin näyttää millaista meillä Savossa on tänään ;D


















Lumiukkokortti



tuli postin mukana. Se saapui luoksemme steinerpäiväkodista. Siinä oli mukava pieni runonen ja viesti "olette edelleen jonossa". =) Voi kun tuli hyvä mieli! Meitä ei siis haittaa se, että olemme jonossa koska pojilla ei ole vielä tarvetta sinne päästä. Miika ei pääsisikään ennen kuin vuoden päästä. Ja tarkoitushan on, että jos Aaronin valinta pitää, eli haluaa steinerkouluun, niin menisivät sitten vuoden päästä syksyllä kun Aaron menee eskariin.




lauantai 23. helmikuuta 2008

Autolla liikenteessä



Jostain syystä suostuin menemään töihin entiseen työpaikkaani. Lähdin autolla ajelemaan töihin ja mietin siinä, että yhdeksäksi pitää ehtiä. Pian näkökenttä alkoi sumeta. Hieraisin silmiä ja tajusin, että se onkin tuulilasi joka huurustuu. Pistin huurunpoistajan päälle ja vielä pyyhkijätkin. Mutta niistä ei ollut mitään apua. Pian oli ihan sokko, ja ajelin vaan eteenpäin! Yritin epätoivoisesti ajaa kadun sivuun. Vastaantulijoiden valot kyllä näin hämärästi että tiesin suurin piirtein olevani oikealla kaistalla... Viimein sain auton kadun sivuun ja jäin odottelemaan että huuru häviäisi. =O Olipa omituinen uni!


torstai 21. helmikuuta 2008

Omituisia muistoja



Muistan jatkuvasti itseni noin 9-10 vuotiaana. Kerroin äidille että kukaan ei leiki kanssani. Ja äiti vastasi: "Minkäs minä sille voin. En voi käskeä niitä leikkimään kanssasi." No niinpä, jopa minä ton ikäisenä tajusin sen. Ehkä kaipasin kuitenkin lohdutusta tai jotain ohjeita mitä voisin ITSE tehdä. Niitä en kuitenkaan saanut. Mikä pahinta: en osaa itsekään neuvoa tuota pientä tyttöä sisälläni, miten pitäisi toimia. Entäs jos minun lapset tulevat joskus kertomaan minulle samaa. (siitä ei tällä hetkellä ole pelkoa mutta silti...)

Muistan, että olin joskus jossain jumppakerhossa tms. Mun piti kerran mennä sinne yksin ja jostain syystä lorvailin matkalla. Myöhästyin, enkä uskaltanut mennä sisälle. Kuuntelin oven takana kun toisilla oli hauskaa. Valehtelin kotona sujuvasti olleeni kerhossa, mutta ilmoitin etten halua mennä sinne enää . Jahas, täältäkö se myöhästymisen pelko on tullut. Aina pitää olla ajoissa, mielellään liian aikaisin joka paikassa...

Sain kerran selkääni, kun omasta mielestäni puolustin itseäni. Pikkuveli hyökkäsi kimppuuni ja kaivoi sormillaan silmä päästä. Minä viskasin veljen lattialle. Sain siitä selkääni. Veli pääsi seuraumuksitta. Minulla ei ole oikeus puolustaa itsenäni?

Minulla oli 5-6 luokalla "ystävä". Kuuden luokan jälkeen olimme kaksin heidän mökillä. Hänen äiti ja sisar sekä mun äiti ja sisarukset tulivat sinne. Meidän äiti oli ostanut uuden uimapatjan. Veljeni oli varannut matkalla ensimmäisen käyttövuoron. Minä loukkaannuin asiasta, koska minulla ei ollut ollut mahdollisuutta varata vuoroa koska en ollut paikalla. Menin mököttämään aittaan. Loppujen lopuksi lähdin kesken kaiken kotiin. Ehkä minua todellakin vaivasi koti-ikävä, en muista. "Ystävä" suivaantui tästä, ja siihen loppui ystävyytemme. Ystäviin ei voi luottaa?

Värijano



Kummallinen värien jano iski: keltaista, kirkaan vihreää, oranssia! En tiedä liittyykö se lähestyvään kevääseen vaiko eiliseen terapiaan. =D

Olin kaupungilla ystävän kanssa kahvilla. Sivumennen sanoen: hän tekee minulla henkilökohtaisen joogaohjelman perustuen ayurvedaan. Menin sen jälkeen Tiimariin. Ja ostin ... noooo ... enpäs kerrokaan. Jääköön se toistaiseksi salaisuudeksi ;D Siellä oli kuitenkin värikylläisyys huipussaan. Paljon, paljon värejä! Sinne olisi voinut jäädä hengailemaan kauemmaksikin aikaa.


Rosenterapiassa




Olin sitten eilen eka kertaa elämässäni rosenterapiassa. Ja se oli ihan kamalaa!

Kyllä, se oli kamalaa mutta samalla teki hyvää ja oli jollain tavalla puhdistavaa. On oikeasti vaikeaa kohdata tunteita jotka on pistänyt piiloon ja joita ei enää halua kokea. Mutta kun niitä kantaa koko ajan mukanaan kuitenkin ja ne vaikuttavat joka päiväiseen elämään. Merkillistä että terapeutti vain pienesti paineli joitakin lihaksia ja mie kävin itkemään. Toki keskustelimme asioista, terapeutti kyseli ja auttoi hakemaan niitä tunteita mitkä itkettivät. Täytyy sanoa että osa on varmasti niin syvällä etten niistä edes saanut kiinni. Välillä en todellakaan tiennyt miksi itkin...

Puhuttiin siitä, että olen ollut elämässäni paljon yksin. Minullahan ei ole yhtään lapsuuden ystävää. Ja nyt kun elämässäni on ihmisiä, minua ahdistaa läheisyys. En osaa ottaa sitä vastaan enkä antaa sitä. Se on ehkä jollain tapaa pelottaavakin. Surullista ainakin.

Terapeutti sanoi että lantio on irtonainen (eli siellä ei ihmeemmin mitään lihasjännityksiä) ja se tarkoittaa sitä että on monia mahdollisuuksia. Ne pitäisi nyt vain kaivaa esiin. =O Kysyi missä olen hyvä. Öööööö ... en missään? Tämä on AINA niin vaikea kysymys. Koska oikeasti en tunne olevani hyvä missään! Jotain vastatakseni sanoin, että olen hyvä ihmisten kanssa, kai. Siihen terapeutti sanoi, että ei kai vaan sinä olet. Höh! Kysyi osaanko leipoa. No tietenkin osaan. Pidän itsestään selvänä, että on harvinaista ettei osaisi leipoa tai laittaa ruokaa... En pidä itseäni hyvänä leipurina tai ruuanlaittajana, vaikka sen taidon osaankin.

Mutta jossain syvällä alitajunnassa pöyri: Minä olen hyvä järjestämään tilaisuuksia tai juhlia. =O Outo ajatus. Kyllä minä rakastan järjestää niitä. Minusta on ihanaa järjestää esim. lapsien synttärit, miettiä tarjoilua jne. Tässä asiassa olen kuitenkin täydellisyyden tavoittelija enkä ikinä koskaan ole ollut tyytyväinen lopputulokseen. =D Muistin tänä aamuna, että joskus kauan sitten yläasteella (nykyään kai sanotaan yläkoulussa...) koulussa oli Venäjä-teemapäivä. Meidän luokalla oli joku järjestelyvastuu. (okei tää on edelleen vähän hämärä muisto ;D) Muistan sen tunteen siitä ilosta, että järjestimme jotain. Että pukeuduimme ja jollain tapaa tuotimme erilaisen päivän toisille ja sitä kautta mielihyvää. Muistan että pojilla oli valkeat paidat, mustat housut ja punainen leveä kangasvyö (siis todella leveä!). Muistan sen siitä, että autoin luokkakaveria laittamaan sen vyön kunnolla =) (okei, tämä on aika hämmentävä muisto...) Tytöillä taisi olla hameet ja joku huivi olkapäillä. Muistelen että minulla oli ihan aito, Venäjältä (höh, Neuvostoliittohan se silloin oli =D) tuotu huivi.

Palataan terapiaan.

Niskassa on jännityksiä. Pyrinkö pitämään elämää hallinnassa? No kyllä! Jopa niin paljon, että jos suunnitellut asiat viime hetkessä muuttuvat, joudun eräänlaiseen paniikkiin enkä pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Kaikki pitää olla aikataulutettu ja toteutua just niin kun on suunniteltu. En ole sponttaani ihminen. Se on varsinkin lasten kanssa välillä raskasta.

Menenkö uudestaan? Tällä hetkellä tuntuu, että menen. Homma jäi kesken, mutta en olisi kyllä pystynytkään käsittelemään yhtään enempää... Tässäkin on jo ihan tarpeeksi ajattelemista.


keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Talvinen päivä



Olen kirjoittanut tämän n. 10 vuotta sitten ammattikorkeakoulussa. Muistan miten opettaja oli ihan hämmentynyt kirjoituksestani. En tiedä mitä se odotti... Se on kirjoitettu pikaisesti tunnilla. Sain kiitettävän, mitä kyllä nyt suuresti ihmettelen! =O


Aamulla auringon kultainen kiekko nousi metsän takaa. Pakkanen nipisteli nenää ja poskia. Hengitys kohosi pikkupilvinä kohti pakkasensinistä taivasta. Lumi narskahteli reippaiden askelten alla. Pienet ja isot matkasivat kuka mitenkin ja mihinkin.

Yhteiskunnan rattaat lähtivät pyörimään hyytävästä kylmyydestä välittämättä. Jokaisella oli oma pakkansa ja tehtävänsä. Vaikka pakkanen oli jäädyttänyt lähes kaiken muun, ihmiset liikkuivat vilkkaasti. Ehkäpä se johtui kylmästä ulkoilmasta.

Kirkas aurinko viipyi vain hetkisen taivaankannella.  Sen säteet heijastuivat kirkaan valkoisesta lumivaipasta. Ihmiset häikäistyivät sen valtavasta kirkkaudesta, ja osa siitä joka paikassa olevasta valosta jäi heidän syvimpään sisimpäänsä. Eikä päivä tuntunutkaan enää niin ankealta.

Kun aurinko katosi metsän taaksi, laskeutui pimeys. Taivaalle kipusi suunnaton, kirkas täysikuu ja tuhannet pienet tähdet syttyivät loistamaan. Pimeys oli yhtäkkiä täynnä valoja. Ihmiset kulkivat niska kenossa ja tähyilivät taivaan tähtitarhoihin. Kauneus katseli heitä takaisin. Ihmisillä oli hyvä olla. Pimeys ei ole voittanut  valoa. Siksi olikin hyvä kaivautua omaan lämpöiseen sänkyyn, ihmisen pesään, ja herätä yön jälkeen taas kuulaaseen pakkasaamuun.

 

maanantai 18. helmikuuta 2008

Laita mies asialle



mene itse perässä. Eiks se joskus mee niin. =)

Tällä kertaa pyysin miestä tutkimaan scifikanavan näkyvyyttä meilläpäin. Hän ilmoitti kirkain silmin, itsekin uskoen, että ei näy, valitettavasti. Mie kysyin vielä että ootko nyt ihan varma. Juujuu.

Menin sitt tänään kuitenkin vielä itse tutkimaan asian. Joo, no tuleehan se näkymään sitt maaliskuun alussa ;D Niin, sillä edellytyksellä tietenkin että on digiboxi ja kanavapaketti ostettuna...

Joten: meillä on nyt ankara pohdinta siitä hankimmeko kuitenkin digiboxin...


Tunnustus



Sain Sadulta tämän tunnustuksen:


Enkeli



tuli nyt pohjaksi. Nyt kun oli oikeasti aikaa etsiä jotain joka miellyttää. =) Uskon ja luotan, että tämän pohjan kuva ei katoa ihan heti =P Pohjan olen noutanut Bluelta, jonka blogiin löytyy linkki oikeasta reunasta.




sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Pohja vaihtuu



vaihtuu nyt jatkuvaan. Pahoittelen. En ole päättämätön. Ongelmat johtuvat tekijäoikeusongelmista joiden seurauksena pohjista katoaa kuvia =P Toivotaan että tämä kestää hetken...

torstai 14. helmikuuta 2008

Ystävä soitti



ja kehtasi rontti epäillä että olisin ollut jotenkin hämmästynyt tai etten olisi tuntenut!! Senkin =D Minä kyllä tiesin koko päivän, että kuulen tästä ystävästä tänään mutta kun en yhtään kuullut edes ääntä että kuka soittaa niin jouduin kyllä vähän haloottelemaan. Ja tajusin nyt itse että minä vastasin jo itselleni tuttuun tapaan "Ninni-Riikka" mutta hän tietenkin odotti että vastaan Ninni. =P Huoh! Kyllä mekin ollaan!

Mutta oli ihanaa kuulla ystävän ääni piiiitkän ajan jälkeen. Olisi kyllä kiva nähdä naamakin ;D Hän saa minut edelleen nauramaan =)

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Tällaisen työn ota nyt vastaan






Otan vastaan työn:



* joka on itsenäinen, mutta työkavereiden kanssa voi neuvotella ja heiltä voi pyytää apua



*  jossa työaikaan voi vaikuttaa itse, esim. joskus voi lähteä aikaisemmin tai tulla aikaisemmin



* joka on päivätyö sisällä



* jossa saan auttaa ihmisiä ja olla heidän kanssaan tekemisissä



* jossa työilmapiiri on positiivinen ja iloinen sekä kannustava



* jossa työtilat ovat valoisat, avarat ja raikkaat



* jota rakastan



* joka tuo taloudellista hyvinvointia



Mietin vielä lisää tähän mutta tässä tärkeimmät.



Miksi teen tällaisen listan? Aikoinaan tein vastaavanlaisen tilauksen elämäni miehestä. Kirjoitin sen päiväkirjaani. Nykyisessä miehessäni on juuri ne ominaisuudet, jotka listasin! (okei, jälkeenpäin olen huomannut että olisin voinut listata jotain lisääkin ;)) Kun kirjoitin listan, lähetin samalla tilauksen maailmankaikkeuteen. Joten ajattelin tehdä saman tempun työn suhteen =)



Keskeneräinen ihminen



On jotenkin ahdistavaa, että tälläinen keskeneräinen ihminen kasvattaa lapsia. Kun oma tunne-elämä on lukossa eikä olet sinut itsensä kanssa ja kun kaipaa paljon omaa rauhaa ja yksinoloa.... miten tässä voi lapsia kasvattaa? En tiedä kuka kärsii vaiko kaikki.

Ajattelin mennä johonkin terapiaan. Psykiatrisen keskuksen tarjoama terapia ei jotenkin kiinnosta. Mietin että menisin rosenterapiaan. Jossain vaiheessa saattaisin haluta myös regressioterapiaan.

maanantai 11. helmikuuta 2008

Aistillinen ja romanttinen??





Kertookahaan millainen ihminen on mielestänne aistillinen? Oletko mielestäsi sellainen? Ja millainen ihminen on romanttinen? Ja oletko mielestäsi sellainen? Millainen on mielestäsi romanttinen ilta tai päivä?


 


Oikeasti. Minä en oikein tiedä miten nuo sanat määrittelisin ja jos löydän jonkinlaisen määrittelyn, niin en kyllä löydä itsestäni moisia piirteitä...


Käyn siis läpi yhtä itsetuntemus kirjaa =) Ja siksi pohdin näitä kysymyksiä.


Jotenkin hämmennyin esimerkistä, jossa pariskunta pyöräili kauniissa maisemassa ja mies oli varannut hyvät eväät. Ei haitannut vaikka satoi, koska menivät sitten syömään jonnekin sisätilaan. =O Ei minusta kovin romanttista pyöräillä sateessa. Päinvastoin!




Urani


Paraseuran hallituksessa jatkuu. Ei sillä että olisin asiasta pahoillani. Homma on ollut mielenkiintoista ja kivaa... ja opettavaista! Ja on saanut tavata erilaisia vierailijoita ihan eri tasolla kuin jos olisin tavallinen, kurssille tai luennolle osallistuva jäsen. Mietin tässä juuri, että olen todella kiitollinen tästä luottamustehtävästä joka on tuonut elämääni asioita ja ihmisiä joihin en ehkä muuten olisi tutustunut. =)

sunnuntai 10. helmikuuta 2008

Omena-manteli-ricottakakku



250 g italialaista ricottajuustoa
150 g sulatettua voita
4 isoa munaa
steviaa maun mukaan
1,5 dl mantelijauhoa
1 tl karvasmanteliöljyä
1 tl leivinjauhetta
4 omenaa
kanelia

Vuoraa irtopohjainen vuoka leivinpaperilla. Vatkaa ricottaa, sulatettua voita ja karvasmanteliöljy sähkövatkaimen keskinopeudella parin minuutin ajan. Lisää munat yksitellen. Lisää seokseen mantelijauhe, johon leivinjauhe on sekoitettu. Tarkista makeus.

Viipaloi omenat ja paista ne pannulla voissa hitaasti meheviksi. Ripottele runsaasti kanelia molemmille puolille. Omenat eivät kaipaa lisämakeutta.

Laita taikinasta osa vuoan pohjalle, lisää sitten omenat. Peitä omenat taikinan lopulla. Paista 180 asteessa noin 40 minuuttia.

(ohje on Antti Heikkilä: Näin me keitämme)

Mulla ei ole steviaa joten pistin vajaan ruokalusikallisen täysruokosokeria. Ja se oli kyllä aivan riittävä!

2-vuotisjuhlat





Yleisnäkymä tarjoilusta. Tosin pöydästä puuttuu pulliin tarkoitettu kermavaahto ja sämpylöihin tarkoitettu voi ;)





Tässä etualalla omena-manteli-ricottakakku.

Lahjoja:



Salamapussilakana ja tyynyliina



Salamapaita, sankarin päällä. Lahjaan kuuluu myös housut.



Autopussilakana (toki settiin kuuluu myös tyynyliina ja aluslakana)



Palapeli, jossa on isot palat. Oisko 5 cm x 5 cm



Sally (sankari sanoo "Mun Sälli!")

keskiviikko 6. helmikuuta 2008

2 vuotta sitten




Oli kova pakkanen. Tosin minulla oli ihan kauhea hiki! =D Olin yö kahdesta asti käpötellyt ympäri synnytyssali kolmosta (sitä samaa missä esikoinenkin syntyi) ja minulla oli kaverina tuleva kummitäti. Yhdessä hymistiin oooooo ja aaaaaa ja om-mantraa. Välillä minä kävellessäni höpötin, että kyllä ihminen sitten voi olla hullu. Ekalla kerralla voi vielä syyttää tietämättömyydestä, mutta toisella kerralla täytyy olla täysin kaheli. Että tähän suostuu uudestaan (ja jotku vielä monta kertaa). Ja lisää oooota ja aaata ja ommia =D Mutta niin vaan pääsin taas eteenpäin ilman kipulääkitystä. Aina kun tilanne tarkistettiin niin olin auki 4 cm. No johan on perskules. Sitt en enää pyytänyt edes tarkistamaan... Jossain vaiheessa hien keskeltä sanoin, että on se kumma kun ponnistuttaa. Kätilö päätti kurkata. No hyvänen aika! Alahan sitt vaan ponnistaa. =P Ponnistin kontaltani ja lopulta lapsi putkahti maailmaan, vähän reilun 10 tunnin synnytyksen jälkeen. Kätilö sanoi: Onneksi olkoon, poika. Ja äiti ja kummitäti: "POIKA??" Tyttöähän tässä muka tehtiin. Hetken hämmennyksen jälkeen nauratti. Toinen poika =)

Odoteltiin sykkeen lakkaamista napanuorassa ja kummitäti sai kunnian tehdä Miikalle navan. =) Poika pääsi ensi hörpyille ja kylpyyn. Äitiä vaan rupes pyörryttämään makuulla ollessaankin. Siihenkin löytyi apua ja aikuisetkin pääsi nauttimaan aamiaista.

Isä oli autuaan tietämätön siitä että oli syntynyt toinen poika. Isä oli hammaslääkärissä. =D Ja juuri kun olin laittamassa miehelleni viestiä, että poika tuli, hän tupsahtikin osaston ovesta sisään. Hämmästelemään sitä, että lapsi on poika =P Tässä vaiheessa minä olinkin siis päässyt jo osastolle pojan kanssa.

Tänään Miika on reipas ja iso poika. Iloinen ja puhelias. Aika menee niin nopeasti eikä minulla enää ole vauvaa =)



tiistai 5. helmikuuta 2008

Työtähakemassa



Olin
menossa työhaastatteluun, ja yhtäkkiä huomasin, että mulla ei ollut
työtodistuksia mukana, kalenteri vain. Katsoin että mulla vartti aikaa
ja varmasti jos oikein nopeasti toimin niin ehdin hakea ne todistukset.
Menin siis hakemaan niitä, ja mun äiti oli meillä (tosin kotikin oli
ihan jotain muuta kuin tämä nykyinen...) ja se halus puhua mun kanssa
sitä ja tästä ja tuosta. Mie sanoin, että tajuatko että minä myöhästyn
kohta työhaastattelusta. Joojoo, ja se puhuu vaan. Argh!

Mie hyppäsin
autoon ja lähdin sillä. Mulla oli oikein karttaki,n mutta se oli ihan
omituinen. Kunnes tajusin, että olin vahingossa ajanut sen rakennuksen
sisään mihin olin menossa! Se oli niin valtava rakennus! Ajoin ulos ja
parkkeerasin. Ja tajusin olevani ½ tuntia myöhässä =O Ajattelin, että
yritän kuitenkin...

Seikkailin sisällä, kun en tiennyt minne ois pitäny
mennä. Näin vartijan juttelemassa kaverinsa kanssa. He katsoivat
pitkään mun mekkoa (violetti) ja huomasin että siinä oli rapatahroja (ulkona
satoi). Ne olivat onneksi kuivia ja minä karistelin liat pois. Minä
kysyin vartijalta tietääkö se mihin  mun pitäis mennä kun pitäisi
löytyä joko tämän niminen tai tuon niminen (en muista enää nimiä, mutta
ne oli ihan selkeästi mulla paperilla). Vartija sanoi, että hissillä
toiseen kerrokseen. Sitt mie etsin sitä hissiä... Ja kun etsin sitä
niin se vartija vislasi mulle ja huusi: "Ninni hei! Ei tartte enää
mennä!" Ja osoitti miestä joka tuli hissistä. Siinä oli siis
toinen niistä etsimistäni henkilöistä.

Menin ja esittelin itseni ja
pahoittelin että olen niin myöhässä. Mies katsoi minua vain ohimennen
ja sanoi että tosiaan on jo myöhäistä. Hän ei halunnut puhua kanssani
ollenkaan. Yritin selittää että myöhästymiseni syy oli se, että eksyin
heidän suuressa bisnesrakennuksessaan kartasta huolimatta, mutta hän ei halunnut kuunnella.
Totesin mielessäni, että onneksi myöhästyin. En olisi siellä
halunnutkaan työskennellä. Tämä ihminen oli jotenkin niin kylmäkiskoinen.

Olin jo lähdössä pois kun tajusin, että
vartija oli puhutellut minua nimeltä. =O Minä en tuntenut häntä. Menin
sitten takaisin ja kysyin vartijalta: "Tunnemmeko jostain?" Vartija oli
vähän hämmentyneen näköinen ja kysäisi: "Miten niin?" Johon minä: "No
kun puhuttelit minua nimeltä äsken!" Vartija meni ihan kummallisen
näköiseksi ja lähti kohta kävelemään kanssani kohti ulko-ovia. Kun
olimme kuulomatkan päässä vartijan kaverista minä sanoin: "Noh, alahan
puhua." Mutta ei se mitään puhunu... Vetäisi minut vaan jonnekin nurkan
taakse ja suuteli!! =O DAMN! Mullahan meni pasmat ihan sekaisin. Täysin
tuntematon mies! Tai siis ainakaan minä en häntä tunnistanut. Vartija
sanoi vielä, että ei tässä vielä kaikki, tulet huomaamaan. Ja passitti
minut matkoihini. Kääks!! =D



maanantai 4. helmikuuta 2008

Maanataiaamun ärsytys




Soitin liittoon ja kyselin rahojeni perään. Vastaus: odotus aika 5 viikkoa!! Mitä?!! VIISI VIIKKOA? Mun hakemus oli ensimmäistä kertaa hakevien hakemusten joukossa. Mie ihmettelin, että miten se siellä on kun se piti olla jatkohakemus? Silloin käsittely aika on semmoinen 1½-2 viikkoa. Virkailija ei tiennyt ja mie oikein näin sieluni silmillä miten se kohautteli olkiaan. Voi ärsytys! Mie kysyin ihan pokkana, että voitko kertoa millä rahalla minä ostan lapsille ruokaa jos joudun odottamaan rahoja tämän kun loppuun, pahimmassa tapauksessa maaliskuun alkuun. Ei hän tiedä. Mie kysyin että kukahan tähän kysymykseen osaisi vastata. No ei hän ainakaan, mutta hän voi yhdistää käsittelijälle. No yhdistäpä.

Esitin asiani. Käsittelijä meni katsomaan tilannetta, siis koneella. Ja sitt rupesi ihmettelemään, että tämähän on jatkohakemus... miten se on ihan väärässä paikassa. Ja ei ole palkkatodistusta. Mie sanoin, että tasan tarkkaan on koska sen laitoin hakemuksen mukana, ja virkailija vielä liiton toimistolla sen tarkisti että on. No löytyihän se, mutta oli niin kummallisen näköinen, kuulemma =P Viimein käsittelijä totesi, että ei tässä pitäis olla mitään epäselvää. Siihen mie sanoin, että ei minunkaan mielestä =D Lupasi, että tekee päätöksen niin että rahat on perjantaina tilillä... tai viimeistänä ens keskiviikkona. Mie huokasin, että me yritetään jotenkin pärjätä sinne asti. Käsittelijä siihen heti sanomaan, että jos mitään kummallista ei satu niin rahat on kyllä tilillä perjantaina =P 

Mutta mulla on vähän paha mieli niiden takia, jotka joutuu oikeasti odottamaan rahojaan 5 viikkoa! Palkkaisivat enemmän ihmisiä käsittelemään noita hakemuksia. Olis muutama työtön vähemmän. =)

Edit. Katsoin illalla nettipalvelusta ja päätös oli tehty. Maksupäivä perjantai. Mun liitossa maksupäivät on keskiviikko ja perjantai. Mutta nähtävästi maanantaina tehty päätös ei ehdi keskiviikon ajoon. Nykyajan tietoyhteiskunnassa uskomattoman joustamatonta ja hidasta.


sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Poikien juttuja



Minä olen tässä viikonlopun hihitellyt tuon 2-vuotiaan jutuille.

Kaivoimme Miikalle 100 senttisen talvipuvun, jota Aaron vielä viime kevättalvesta piti. Kun Miika näki puvun, rupesi huutamaan kiukkuisena: "Aajonin Aajonin!" Sitt tajus, että isoveljellä onkin jo ulkopuku päällä. Meni hetkeksi hämilleen, mutta kyllä siitä nauruksi muuttui. Varsinkin kun "uudessa" puvussa on pupun kuvia.

Ulkoa tultua Miika ilmoitti moneen kertaan: "Minun synttäjipäivä". Minä selitin että se ei ole vielä tänään vaan vasta muutaman päivän päästä. Mistä lie keksinyt synttäripäivän, kun ei me nyt kovin paljon olla siitä puhuttu. Varsinkin kun Miika on tyyppiä joka haluaa kaiken puhutun tapahtuvan justNYT. =D

Eilen herra 2 vee sanoi mulle: "Väistä kulta." =P (tätä samaa "kultaa" viljelee myös isoveli puhuessaan pikkuveljelle "kulta, mennään leikkimään pikkuautoilla")

Tein ruokaa ja pyödällä oli kesäkurpitsa, joka Miikan mielestä oli kurkku. Mie kerroin että mikä se oikeasti on ja poika huusi: "Isi, tääjjä on pitsa kujku!" =D Itsepäisyyttä... kurkku mikä kurkku. Samainen itsepäisyys ilmeni isän kanssa keskustellessa lantusta. Miikan mielestä se oli omena, mutta isänsä kertoi että se on lanttu. Johon Miika: "Lanttuomena!" Että uusi lajike ;D

Aaron ei tykännyt taitoluistelusta jota tuli telkkarista. Mie sanoin että mun mielestä se on aika hienoa. Johon herra melkein 5 vee totesi: "Niin kun sinä oot tyttö!" No niinpä... siitähän se johtuukin =P

perjantai 1. helmikuuta 2008

Muovipussiahdistus



Onko teidän kaupassa kassalla tapana pistää esim. lihapaketit semmoiseen pieneen hedelmäpussiin? Tai jäätelöpaketit? Mun mielestä se on raivostuttavaa! Minä en halua mitään
ylimääräisiä muoveja. Joskus mietityttää, että onko niillä joku tavoite
että oman vuoron aikana pitää saada yks rulla tyhjäksi...

Ja
kyllä, mie olen sanonu monta kertaa että minä EN halua niitä pusseja.
Ja kyllä, olen antanut monta kertaa myös ihan kirjallista palautetta
asiasta. Joka kerta ei vaan ehdi sieltä hihnan päästä huuta että
ihmeessä laita kun itse kurottelee vielä tavaroita kärreistä.

Miksi niitä pusseja pitää tunkea joka paikkaan?

Monesti sitten kassaneiti/rouva on ihan ihmeissään kun sanon etten halua muovipusseja. Kerran jopa sain vastauksen: "Kyllä sinä nyt otat kun minä jo kerkesin laittaa." Tämä vastaus tuli hymyssä suin. Arvatkaa menenkö enää tämän kassarouvan kautta... Ihan kuin olisi oikein henkilökohtainen loukkaus kun en halua muoviroskaa kotiini sen enempää kuin on pakko.

Mistähän muuten kehittelisin semmoisia kestohedelmäpusseja ettei tartteis ollenkaan ottaa niitä muovipusseja edes heviosastolla?

Milloin työhaastattelut tuottavat tulosta?



Milloin, oi milloin, nämä työhaastattelut tuottavat tulosta ja saan työpaikan?

Kävin jälleen haastattelussa. Jälleen tein erittäin hyvän vaikutuksen. Olivat pitkään ja hartaasti pohtineet minun ja valitun välillä. Tälläkin kertaa lohduteltiin, että kyllä sinäkin työllistyt jos teet muissakin haastatteluissa näin hyvän vaikutuksen. Ai niinkö? Kummallista kun kaikki sanoo samaa... ARGH!!

Ahdistaa ... joo, mie tiedän että tämä on pms. Mutta se ei asiaa auta. Töitä mulle heti!!