KosmisenAuringonHöpinät

Kylläpä minua jännitti tänä aamuna. Ei niinkään edessä oleva haastattelu, vaan sinne meneminen. Paikka kun ei ollut Kuopiossa. Noh, ihan turhaan kyllä jännitin koska se oli helpoista helpoin suunnistaminen ;D Olin siis haastattelussa koulutusta varten. Kirjoitin siitä aiemmin. On työvoimapoliittinen koulutus; mun alaa. Hakijoita oli kuulemma 44, joista 22 haastatellaan ja 12 otetaan koulutukseen. Tuloksia jännitetään ensi viikkoon, tiistaihin tai keskiviikkoon. Pienoinen yllätys sikäläisessä työkkärissä odotti. Aulassa odotti haastatteluun pääsyä myös entinen opiskelukaveri amk:sta. =) Sama osoite siis oli. Ehdimme vaihtaa ennen hänen haastattelua muutaman sanan, ja selvisi että hän oli tullut kahdella bussilla. Mie totesin, että jos maltaa odottaa sen 15 minsaa oman haastattelunsa jälkeen minua (mun vuoro oli siis heti hänen jälkeensä) niin toki pääsee mun kyydillä. Ehdimme siis jutella vähän pidemmästi kotimatkalla =) Ainiin, enkä sitten hakenut koulutuksen ihan vaan uhallaki

Aika monessa blogissa on ollut kuvia lumettomasta maasta ja jopa kasvit ovat nousseet esille. Vastapainoksi ajattelin näyttää millaista meillä Savossa on tänään ;D

tuli postin mukana. Se saapui luoksemme steinerpäiväkodista. Siinä oli mukava pieni runonen ja viesti "olette edelleen jonossa". =) Voi kun tuli hyvä mieli! Meitä ei siis haittaa se, että olemme jonossa koska pojilla ei ole vielä tarvetta sinne päästä. Miika ei pääsisikään ennen kuin vuoden päästä. Ja tarkoitushan on, että jos Aaronin valinta pitää, eli haluaa steinerkouluun, niin menisivät sitten vuoden päästä syksyllä kun Aaron menee eskariin.

Vertailun vuoksi kuva josta syksyllä lähdettiin =D

kuva niistä tulppaaneista kun ne on niin erinäköiset nyt. Upeat! =)

Jostain syystä suostuin menemään töihin entiseen työpaikkaani. Lähdin autolla ajelemaan töihin ja mietin siinä, että yhdeksäksi pitää ehtiä. Pian näkökenttä alkoi sumeta. Hieraisin silmiä ja tajusin, että se onkin tuulilasi joka huurustuu. Pistin huurunpoistajan päälle ja vielä pyyhkijätkin. Mutta niistä ei ollut mitään apua. Pian oli ihan sokko, ja ajelin vaan eteenpäin! Yritin epätoivoisesti ajaa kadun sivuun. Vastaantulijoiden valot kyllä näin hämärästi että tiesin suurin piirtein olevani oikealla kaistalla... Viimein sain auton kadun sivuun ja jäin odottelemaan että huuru häviäisi. =O Olipa omituinen uni!

eiliseen värijanoon =)

Muistan jatkuvasti itseni noin 9-10 vuotiaana. Kerroin äidille että kukaan ei leiki kanssani. Ja äiti vastasi: "Minkäs minä sille voin. En voi käskeä niitä leikkimään kanssasi." No niinpä, jopa minä ton ikäisenä tajusin sen. Ehkä kaipasin kuitenkin lohdutusta tai jotain ohjeita mitä voisin ITSE tehdä. Niitä en kuitenkaan saanut. Mikä pahinta: en osaa itsekään neuvoa tuota pientä tyttöä sisälläni, miten pitäisi toimia. Entäs jos minun lapset tulevat joskus kertomaan minulle samaa. (siitä ei tällä hetkellä ole pelkoa mutta silti...) Muistan, että olin joskus jossain jumppakerhossa tms. Mun piti kerran mennä sinne yksin ja jostain syystä lorvailin matkalla. Myöhästyin, enkä uskaltanut mennä sisälle. Kuuntelin oven takana kun toisilla oli hauskaa. Valehtelin kotona sujuvasti olleeni kerhossa, mutta ilmoitin etten halua mennä sinne enää . Jahas, täältäkö se myöhästymisen pelko on tullut. Aina pitää olla ajoissa, mielellään liian aikaisin joka paikassa... Sain kerran selkää

Kummallinen värien jano iski: keltaista, kirkaan vihreää, oranssia! En tiedä liittyykö se lähestyvään kevääseen vaiko eiliseen terapiaan. =D Olin kaupungilla ystävän kanssa kahvilla. Sivumennen sanoen: hän tekee minulla henkilökohtaisen joogaohjelman perustuen ayurvedaan . Menin sen jälkeen Tiimariin. Ja ostin ... noooo ... enpäs kerrokaan. Jääköön se toistaiseksi salaisuudeksi ;D Siellä oli kuitenkin värikylläisyys huipussaan. Paljon, paljon värejä! Sinne olisi voinut jäädä hengailemaan kauemmaksikin aikaa.

Olin sitten eilen eka kertaa elämässäni rosenterapiassa. Ja se oli ihan kamalaa! Kyllä, se oli kamalaa mutta samalla teki hyvää ja oli jollain tavalla puhdistavaa. On oikeasti vaikeaa kohdata tunteita jotka on pistänyt piiloon ja joita ei enää halua kokea. Mutta kun niitä kantaa koko ajan mukanaan kuitenkin ja ne vaikuttavat joka päiväiseen elämään. Merkillistä että terapeutti vain pienesti paineli joitakin lihaksia ja mie kävin itkemään. Toki keskustelimme asioista, terapeutti kyseli ja auttoi hakemaan niitä tunteita mitkä itkettivät. Täytyy sanoa että osa on varmasti niin syvällä etten niistä edes saanut kiinni. Välillä en todellakaan tiennyt miksi itkin... Puhuttiin siitä, että olen ollut elämässäni paljon yksin. Minullahan ei ole yhtään lapsuuden ystävää. Ja nyt kun elämässäni on ihmisiä, minua ahdistaa läheisyys. En osaa ottaa sitä vastaan enkä antaa sitä. Se on ehkä jollain tapaa pelottaavakin. Surullista ainakin. Terapeutti sanoi että lantio on irtonainen (eli siellä ei

Olen kirjoittanut tämän n. 10 vuotta sitten ammattikorkeakoulussa. Muistan miten opettaja oli ihan hämmentynyt kirjoituksestani. En tiedä mitä se odotti... Se on kirjoitettu pikaisesti tunnilla. Sain kiitettävän, mitä kyllä nyt suuresti ihmettelen! =O Aamulla auringon kultainen kiekko nousi metsän takaa. Pakkanen nipisteli nenää ja poskia. Hengitys kohosi pikkupilvinä kohti pakkasensinistä taivasta. Lumi narskahteli reippaiden askelten alla. Pienet ja isot matkasivat kuka mitenkin ja mihinkin. Yhteiskunnan rattaat lähtivät pyörimään hyytävästä kylmyydestä välittämättä. Jokaisella oli oma pakkansa ja tehtävänsä. Vaikka pakkanen oli jäädyttänyt lähes kaiken muun, ihmiset liikkuivat vilkkaasti. Ehkäpä se johtui kylmästä ulkoilmasta. Kirkas aurinko viipyi vain hetkisen taivaankannella.  Sen säteet heijastuivat kirkaan valkoisesta lumivaipasta. Ihmiset häikäistyivät sen valtavasta kirkkaudesta, ja osa siitä joka paikassa olevasta valosta jäi heidän syvimpään sisimpäänsä. Eikä päivä

mene itse perässä. Eiks se joskus mee niin. =) Tällä kertaa pyysin miestä tutkimaan scifikanavan näkyvyyttä meilläpäin. Hän ilmoitti kirkain silmin, itsekin uskoen, että ei näy, valitettavasti. Mie kysyin vielä että ootko nyt ihan varma. Juujuu. Menin sitt tänään kuitenkin vielä itse tutkimaan asian. Joo, no tuleehan se näkymään sitt maaliskuun alussa ;D Niin, sillä edellytyksellä tietenkin että on digiboxi ja kanavapaketti ostettuna... Joten: meillä on nyt ankara pohdinta siitä hankimmeko kuitenkin digiboxin...

Sain Sadulta tämän tunnustuksen: Ja toki jaan tämän eteenpäin: Rautaneito Nukan seikkailut Sulo ja Tarmo Elmo ja Allu Nokisuu Kuvapisaroita Tuohiniityn turinoita Hetki hengittämättä hiljaa Sisäinen maailmani Meemelin hahtuvahousut Hopeasulka Sadun sanailut

tuli nyt pohjaksi. Nyt kun oli oikeasti aikaa etsiä jotain joka miellyttää. =) Uskon ja luotan, että tämän pohjan kuva ei katoa ihan heti =P Pohjan olen noutanut Bluelta, jonka blogiin löytyy linkki oikeasta reunasta.

vaihtuu nyt jatkuvaan. Pahoittelen. En ole päättämätön. Ongelmat johtuvat tekijäoikeusongelmista joiden seurauksena pohjista katoaa kuvia =P Toivotaan että tämä kestää hetken...

ja kehtasi rontti epäillä että olisin ollut jotenkin hämmästynyt tai etten olisi tuntenut!! Senkin =D Minä kyllä tiesin koko päivän, että kuulen tästä ystävästä tänään mutta kun en yhtään kuullut edes ääntä että kuka soittaa niin jouduin kyllä vähän haloottelemaan. Ja tajusin nyt itse että minä vastasin jo itselleni tuttuun tapaan "Ninni-Riikka" mutta hän tietenkin odotti että vastaan Ninni. =P Huoh! Kyllä mekin ollaan! Mutta oli ihanaa kuulla ystävän ääni piiiitkän ajan jälkeen. Olisi kyllä kiva nähdä naamakin ;D Hän saa minut edelleen nauramaan =)

Otan vastaan työn: * joka on itsenäinen, mutta työkavereiden kanssa voi neuvotella ja heiltä voi pyytää apua *  jossa työaikaan voi vaikuttaa itse, esim. joskus voi lähteä aikaisemmin tai tulla aikaisemmin * joka on päivätyö sisällä * jossa saan auttaa ihmisiä ja olla heidän kanssaan tekemisissä * jossa työilmapiiri on positiivinen ja iloinen sekä kannustava * jossa työtilat ovat valoisat, avarat ja raikkaat * jota rakastan * joka tuo taloudellista hyvinvointia Mietin vielä lisää tähän mutta tässä tärkeimmät. Miksi teen tällaisen listan? Aikoinaan tein vastaavanlaisen tilauksen elämäni miehestä. Kirjoitin sen päiväkirjaani. Nykyisessä miehessäni on juuri ne ominaisuudet, jotka listasin! (okei, jälkeenpäin olen huomannut että olisin voinut listata jotain lisääkin ;)) Kun kirjoitin listan, lähetin samalla tilauksen maailmankaikkeuteen. Joten ajattelin tehdä saman tempun työn suhteen =)

On jotenkin ahdistavaa, että tälläinen keskeneräinen ihminen kasvattaa lapsia. Kun oma tunne-elämä on lukossa eikä olet sinut itsensä kanssa ja kun kaipaa paljon omaa rauhaa ja yksinoloa.... miten tässä voi lapsia kasvattaa? En tiedä kuka kärsii vaiko kaikki. Ajattelin mennä johonkin terapiaan. Psykiatrisen keskuksen tarjoama terapia ei jotenkin kiinnosta. Mietin että menisin rosenterapiaan . Jossain vaiheessa saattaisin haluta myös regressioterapiaan .

Kertookahaan millainen ihminen on mielestänne aistillinen? Oletko mielestäsi sellainen? Ja millainen ihminen on romanttinen? Ja oletko mielestäsi sellainen? Millainen on mielestäsi romanttinen ilta tai päivä?   Oikeasti. Minä en oikein tiedä miten nuo sanat määrittelisin ja jos löydän jonkinlaisen määrittelyn, niin en kyllä löydä itsestäni moisia piirteitä... Käyn siis läpi yhtä itsetuntemus kirjaa =) Ja siksi pohdin näitä kysymyksiä. Jotenkin hämmennyin esimerkistä, jossa pariskunta pyöräili kauniissa maisemassa ja mies oli varannut hyvät eväät. Ei haitannut vaikka satoi, koska menivät sitten syömään jonnekin sisätilaan. =O Ei minusta kovin romanttista pyöräillä sateessa. Päinvastoin!

Paraseuran hallituksessa jatkuu. Ei sillä että olisin asiasta pahoillani. Homma on ollut mielenkiintoista ja kivaa... ja opettavaista! Ja on saanut tavata erilaisia vierailijoita ihan eri tasolla kuin jos olisin tavallinen, kurssille tai luennolle osallistuva jäsen. Mietin tässä juuri, että olen todella kiitollinen tästä luottamustehtävästä joka on tuonut elämääni asioita ja ihmisiä joihin en ehkä muuten olisi tutustunut. =)

250 g italialaista ricottajuustoa 150 g sulatettua voita 4 isoa munaa steviaa maun mukaan 1,5 dl mantelijauhoa 1 tl karvasmanteliöljyä 1 tl leivinjauhetta 4 omenaa kanelia Vuoraa irtopohjainen vuoka leivinpaperilla. Vatkaa ricottaa, sulatettua voita ja karvasmanteliöljy sähkövatkaimen keskinopeudella parin minuutin ajan. Lisää munat yksitellen. Lisää seokseen mantelijauhe, johon leivinjauhe on sekoitettu. Tarkista makeus. Viipaloi omenat ja paista ne pannulla voissa hitaasti meheviksi. Ripottele runsaasti kanelia molemmille puolille. Omenat eivät kaipaa lisämakeutta. Laita taikinasta osa vuoan pohjalle, lisää sitten omenat. Peitä omenat taikinan lopulla. Paista 180 asteessa noin 40 minuuttia. (ohje on Antti Heikkilä: Näin me keitämme) Mulla ei ole steviaa joten pistin vajaan ruokalusikallisen täysruokosokeria. Ja se oli kyllä aivan riittävä!

Yleisnäkymä tarjoilusta. Tosin pöydästä puuttuu pulliin tarkoitettu kermavaahto ja sämpylöihin tarkoitettu voi ;) Tässä etualalla omena-manteli-ricottakakku. Lahjoja: Salamapussilakana ja tyynyliina Salamapaita, sankarin päällä. Lahjaan kuuluu myös housut. Autopussilakana (toki settiin kuuluu myös tyynyliina ja aluslakana) Palapeli, jossa on isot palat. Oisko 5 cm x 5 cm Sally (sankari sanoo "Mun Sälli!")

Oli kova pakkanen. Tosin minulla oli ihan kauhea hiki! =D Olin yö kahdesta asti käpötellyt ympäri synnytyssali kolmosta (sitä samaa missä esikoinenkin syntyi) ja minulla oli kaverina tuleva kummitäti. Yhdessä hymistiin oooooo ja aaaaaa ja om-mantraa. Välillä minä kävellessäni höpötin, että kyllä ihminen sitten voi olla hullu. Ekalla kerralla voi vielä syyttää tietämättömyydestä, mutta toisella kerralla täytyy olla täysin kaheli. Että tähän suostuu uudestaan (ja jotku vielä monta kertaa). Ja lisää oooota ja aaata ja ommia =D Mutta niin vaan pääsin taas eteenpäin ilman kipulääkitystä. Aina kun tilanne tarkistettiin niin olin auki 4 cm. No johan on perskules. Sitt en enää pyytänyt edes tarkistamaan... Jossain vaiheessa hien keskeltä sanoin, että on se kumma kun ponnistuttaa. Kätilö päätti kurkata. No hyvänen aika! Alahan sitt vaan ponnistaa. =P Ponnistin kontaltani ja lopulta lapsi putkahti maailmaan, vähän reilun 10 tunnin synnytyksen jälkeen. Kätilö sanoi: Onneksi olkoon, poika.

Olin menossa työhaastatteluun, ja yhtäkkiä huomasin, että mulla ei ollut työtodistuksia mukana, kalenteri vain. Katsoin että mulla vartti aikaa ja varmasti jos oikein nopeasti toimin niin ehdin hakea ne todistukset. Menin siis hakemaan niitä, ja mun äiti oli meillä (tosin kotikin oli ihan jotain muuta kuin tämä nykyinen...) ja se halus puhua mun kanssa sitä ja tästä ja tuosta. Mie sanoin, että tajuatko että minä myöhästyn kohta työhaastattelusta. Joojoo, ja se puhuu vaan. Argh! Mie hyppäsin autoon ja lähdin sillä. Mulla oli oikein karttaki,n mutta se oli ihan omituinen. Kunnes tajusin, että olin vahingossa ajanut sen rakennuksen sisään mihin olin menossa! Se oli niin valtava rakennus! Ajoin ulos ja parkkeerasin. Ja tajusin olevani ½ tuntia myöhässä =O Ajattelin, että yritän kuitenkin... Seikkailin sisällä, kun en tiennyt minne ois pitäny mennä. Näin vartijan juttelemassa kaverinsa kanssa. He katsoivat pitkään mun mekkoa (violetti) ja huomasin että siinä oli rapatahroja (ulkona

Soitin liittoon ja kyselin rahojeni perään. Vastaus: odotus aika 5 viikkoa!! Mitä?!! VIISI VIIKKOA? Mun hakemus oli ensimmäistä kertaa hakevien hakemusten joukossa. Mie ihmettelin, että miten se siellä on kun se piti olla jatkohakemus? Silloin käsittely aika on semmoinen 1½-2 viikkoa. Virkailija ei tiennyt ja mie oikein näin sieluni silmillä miten se kohautteli olkiaan. Voi ärsytys! Mie kysyin ihan pokkana, että voitko kertoa millä rahalla minä ostan lapsille ruokaa jos joudun odottamaan rahoja tämän kun loppuun, pahimmassa tapauksessa maaliskuun alkuun. Ei hän tiedä. Mie kysyin että kukahan tähän kysymykseen osaisi vastata. No ei hän ainakaan, mutta hän voi yhdistää käsittelijälle. No yhdistäpä. Esitin asiani. Käsittelijä meni katsomaan tilannetta, siis koneella. Ja sitt rupesi ihmettelemään, että tämähän on jatkohakemus... miten se on ihan väärässä paikassa. Ja ei ole palkkatodistusta. Mie sanoin, että tasan tarkkaan on koska sen laitoin hakemuksen mukana, ja vir

Minä olen tässä viikonlopun hihitellyt tuon 2-vuotiaan jutuille. Kaivoimme Miikalle 100 senttisen talvipuvun, jota Aaron vielä viime kevättalvesta piti. Kun Miika näki puvun, rupesi huutamaan kiukkuisena: "Aajonin Aajonin!" Sitt tajus, että isoveljellä onkin jo ulkopuku päällä. Meni hetkeksi hämilleen, mutta kyllä siitä nauruksi muuttui. Varsinkin kun "uudessa" puvussa on pupun kuvia. Ulkoa tultua Miika ilmoitti moneen kertaan: "Minun synttäjipäivä". Minä selitin että se ei ole vielä tänään vaan vasta muutaman päivän päästä. Mistä lie keksinyt synttäripäivän, kun ei me nyt kovin paljon olla siitä puhuttu. Varsinkin kun Miika on tyyppiä joka haluaa kaiken puhutun tapahtuvan justNYT. =D Eilen herra 2 vee sanoi mulle: "Väistä kulta." =P (tätä samaa "kultaa" viljelee myös isoveli puhuessaan pikkuveljelle "kulta, mennään leikkimään pikkuautoilla") Tein ruokaa ja pyödällä oli kesäkurpitsa, joka Miikan mielestä oli kurkku. Mi

Onko teidän kaupassa kassalla tapana pistää esim. lihapaketit semmoiseen pieneen hedelmäpussiin? Tai jäätelöpaketit? Mun mielestä se on raivostuttavaa! Minä en halua mitään ylimääräisiä muoveja. Joskus mietityttää, että onko niillä joku tavoite että oman vuoron aikana pitää saada yks rulla tyhjäksi... Ja kyllä, mie olen sanonu monta kertaa että minä EN halua niitä pusseja. Ja kyllä, olen antanut monta kertaa myös ihan kirjallista palautetta asiasta. Joka kerta ei vaan ehdi sieltä hihnan päästä huuta että ihmeessä laita kun itse kurottelee vielä tavaroita kärreistä. Miksi niitä pusseja pitää tunkea joka paikkaan? Monesti sitten kassaneiti/rouva on ihan ihmeissään kun sanon etten halua muovipusseja. Kerran jopa sain vastauksen: "Kyllä sinä nyt otat kun minä jo kerkesin laittaa." Tämä vastaus tuli hymyssä suin. Arvatkaa menenkö enää tämän kassarouvan kautta... Ihan kuin olisi oikein henkilökohtainen loukkaus kun en halua muoviroskaa kotiini sen enempää kuin on pakko. Mis

Milloin, oi milloin, nämä työhaastattelut tuottavat tulosta ja saan työpaikan? Kävin jälleen haastattelussa. Jälleen tein erittäin hyvän vaikutuksen. Olivat pitkään ja hartaasti pohtineet minun ja valitun välillä. Tälläkin kertaa lohduteltiin, että kyllä sinäkin työllistyt jos teet muissakin haastatteluissa näin hyvän vaikutuksen. Ai niinkö? Kummallista kun kaikki sanoo samaa... ARGH!! Ahdistaa ... joo, mie tiedän että tämä on pms. Mutta se ei asiaa auta. Töitä mulle heti!!