perjantai 28. toukokuuta 2010

Miika ennen ja jälkeen


 


 



 


Miika eilen


 



 


Miika tänään


 


Herra Eskarilainen ei halunnut tulla kuvatuksi, mutta sillä on myös uusi lyhyt hiusmalli.


 

maanantai 24. toukokuuta 2010

Kampuksella





Oli taas vilinää. Mä olin jonkun iiiison yliopiston kampuksella ja siellä hengailla kyllä tuttuja vähän joka lähtöön.


Yksi työkaveri antoi minulle spostiosoitteen jollekin tatuoijalle ja selitti mulle että se on tosi hyvä. Se osoite alkoi tiina@. Loppua en muista =)


Joku opettaja vaati että mun täytyy täyttää joku koe vaikka mä en ollut edes osallistunut ko. kurssille ja oppiaineeseen...  Mä vaan sattumalta eksyin siihen tilaan missä sitä koetta tehtiin. Se oli vielä joku ysiluokan koe. Etusivulla oli sitten kohta jossa raksi ruutuun systeemillä piti ilmoittaa etten ole osallistunut opetukseen enkä myöskään suorita koetta. =D


Mä en oikein tiedä mitä siellä sitt tein kun tuntui vähän etten mä osallistunut mihinkään opetukseen... Ehkä mä haistelin haasteita kun toi Mysteerikoulukin noin lähiopetuksena loppui (ainakin toistaiseksi).


Pihalla kun seisokeltiin jostain ilmestyi maailmojen sota -tyyppisesti lentäviä aluksia, joista tiesimme että ne ovat jotain filmausrekvisiittaa. Oli ne silti vähän pelottavia kun leijui paikallaan... Mä menin johonkin puolustuslaitteeseen sisälle ja vedin oven kiinni. Se ovi oli mun yläpuolella ja siinä oli pieniä pieniä ikkunoita. Ja mä katselin niistä kun semmoinen iso alus leijui ihan mun yläpuolella ja kolisutti sitä ovea. Mä pistin silmät kiinni koska se oli kammottavaa vaikka tiesin ettei ole tosi kyseessä. Se alus sai sen oven irti. Siihen se sitt lakkasi mutta se puolustulaite tai kapseli siitä siirrettiin jonnekin. Kun liike pysähtyi mä pomppasin sieltä ulos ja marmatin että tolleen siirtelevät. Pyytelivät kovasti anteeksi kun eivät kuulemma tienneet että siellä oli joku sisällä =D


Sitt mä lueskelin jotain vanhoja papereita joita olin itse kirjoittanu. Ne oli tyyliin noin 10 vuotta vanhoja. Mä olin niihin kirjoittanut jotain mun nykyisestä työkaverista ja pohdin siinä unessa että olenko mä muka tavannut hänet joskus aiemmin ja unohtanut asian ihan kokonaan, että ei voi olla mahdollista. Tästä seurasi että kun mä heräsin niin mä edelleen pohdin että voisiko se olla mahdollista. Mutta tulin siihen tulokseen että mä en ole voinu olla edes niin kännissä että sen takia olisin voinu unohtaa tavanneeni ko. ihmisen ;D


 

tiistai 18. toukokuuta 2010

Kauneus on katsojan silmässä?





Minä en ole koskaan nähnyt itseäni kauniina. Ja minun on aina ollut vaikea hyväksyä jos joku sanoo kauniiksi. Rehellisesti sanottuna otan sen yleensä kettuiluna... Että mitä tuo tuossa valehtelee, näenhän minä etten ole kaunis.


Nyt vaan taitaa olla menossa oppitunti kauneudesta =D . On nimittäin nyt tullut niin monta kertaa vastaan tilanteita että minua sanotaan kauniiksi. Viimeksi tänä aamuna työkaveri totesi "Huomenta kaunis". Häkellyin ihan täysin, tuli pikkuisen nurkan takaa tuo.  Minä en kerta kaikkiaan voi tuota ottaa kettuiluna, en millään ilveellä. Vaikka kyllä minä mietin, pienen pienen hetken että se laittoi viestin väärälle ihmiselle... Että olisiko pikkuhiljaa vaan aika hyväksyä että jotkut ihmiset näkevät minut kauniina? =)


 

perjantai 14. toukokuuta 2010

Töikavereista...





Jotkut aiemmin blogia lukeneet ehkä muistavat ettei minulla ole ollut kovin ruusuiset välit työkavereiden kanssa. Että toisinaan on pikkuisen otateltu.


Firmaan on tullut uusia työntekijöitä. Ja tilanne on muuttunut. Tällä hetkellä minulla on aivan ihania työkavereita! <3 Huumori kukkii ja välillä naurattaa niin että mahaan ja poskiin koskee. Olen ollut heidän kanssaan baarissa muutaman kerran ja haus,kaa on ollut sielläkin. Kertaakaan ei ole ollut tunnetta, että olisin väärässä porukassa. Päinvastoin!


Toisaalta taas jos joku ottaa päähän niin aina on joku joka kuuntelee <3


Osaan todellakin arvostaa tätä ja olla kiitollinen!! Tiedän että olen saanut ainutlaatuisen lahjan.


 


 

lauantai 8. toukokuuta 2010

Puhdistusreaktio tai jotain...





Palstalla oli päivänä eräänä puhetta ensimmäisestä suuresta oikeasta rakkaudesta teini-iässä. Mä vastasin siihen että mä en tiedä sellaisesta mitään kun oikeastaan en ole sellaista kokenut koska mä ihastuin / rakastuin 8-vuotiaana vasta paikkakunnalle muuttaneeseen poikaan joka ei kyllä todellakaan ollut kiltti naapurin poika. Sitä kesti vuosia... Aina siihen asti kunnes hän kuoli silloin kun mä olin noin kaksikymppinen. Toki joo mulla oli muita ihastuksia aina mutta ei mitään vastaavaa koskaan. Ei oltu koskaan yhdessä; mä en kelvannu.



Samassa tajusin että rupesin sitt käsittelemään sitä kelpaamista. Sieltäkö se tulee???  Että kun mä en ollut sitä mitä se ois halunnu ja mä en kelvannu...


Seuraavana päivänä tuli vahva tunne, että toi pitää kertoo yhdelle työkaverille vaikkei se sille mitenkään kuulunut ja koko ajatus tuntui ihan ääliömäiseltä. Mutta kun se tunne vaan oli ja pysyi vaikka mä kuinka yritin häätää sitä pois ja yritin selittää sille että ei oo hyvä idea ;D Mä sitt kerroin ja lisäsin, että mä en ole vielä oikeastaan käsitellyt asiaa enkä tiedä tarvitseeko mun. Se totesi että kyllä se pitää käsitellä.


Meni ehkä viisi minuuttia tuosta ja koko asia pamahti tunnetasolle ja mä rupesin itkemään. Kiva itkeä töissä... Mutta mä en kerta kaikkiaan voinu sille mitään. Mä muistin monia juttuja lapsuudesta liittyen tuohon poikaan (ja moneen muuhunkin...) jotka olin jo unohtanut. Samalla mietin miten parantaisin itse itseäni.


Koska muutakaan en keksinyt, menin aikuisena mukaan noihin tilanteisiin. Kerroin itselleni pikkutyttönä, että surullinen saa olla, mutta voisinko mitenkään ymmärtää että toinen ei ole ymmärtynyt että on pahoittanut mieleni, halasin ja lohdutin itseäni. Jostain syystä se tuntui auttavan. Lisäksi ymmärsin näin aikusena minänä, että se toinenkin oli lapsi, eikä todellakaan tajunnut mitä sanoi, oli epävarma jne. Ja kohta siirryin käsittelemään henkiseltä kannalta asiaa. Näin niin paljon rakkautta! <3  Ja sen jälkeen minua itketti suuresti se, että siinä oli sielun rakkauden teko. Joskus vuosia sitten näin unta, että tästä kuolleesta pojasta olen saanut vahvan oppaan. En tiedä onko näin, en koe hänen olevan läsnä, mutta ehkä se oli silloin minulle joku viesti asiasta vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Voi kun osaisin selittää!!


Uskon että ihmisen sielu suunnittelee elämänsä etukäteen ja sopii erinäisistä tilanteista ja kokemuksista toisten sielujen kanssa. Toinen sielu ei  halua tuottaa pahaa mieltä tai vahingoittaa toista. Joskus se kuitenkin on suurin rakkauden teko, jotta toinen sielu saa tiettyjä, haluamiaan kokemuksia. Koen siis asian niin, että sieluni on halunnut tässä elämässä kokea sen ettei kelpaa sellaisena kuin on. Se alkoi jo lapsuudesta. Lisäksi kokemukseen kuuluu se, että sieluni on halunnut kokea sen kuinka siitä parannutaan. Nyt elän sitä vaihetta.


Vaikka käsittelinkin hyvin syvällä tunnetasolla tuota asiaa, minä joudun sitä vielä käsittelemään uudestaan.... Valitettavasti. Tai oikeastaan odotan mielenkiinnolla kuinka se tapahtuu =)