Pohdintaa menneisyydestä

 

Käsiini sattui päiväkirja johon olen kirjoittanut lukioikäisenä. Jokin aika sitten väitin, että olen ollut lukioikäisenä täysin lapsi. Mikä olikin nähtävissä kirjoituksista. Mutta olen myös yllätävällä tavalla tutkinut tilanteita ja pohtinut. No, mulla toki oli aikaa havainnoida ja pohtia, koska olin yksinäinen. Ei ollut muutakaan tekemistä. Tämä yksinäisyys näkyy selkeästi päiväkirjan sivuilta.

Ensin jouduin repäisemään itseni lapsuuden kodista ja juuriltani (ja olen sen jälkeen ollut jollain tapaa koditon...) ja sitten sijoitin itseni vielä paikkaan, jossa en tuntenut ketään eli lukioon. Minun ujoudellani, näin jälkeenpäin katsottuna, se oli rohkeaa ja olen selvinnyt siitä yllättävän hyvin. Mutta kovin on ollut taival karikkoista. Ja monet silloin kokemani tunteet ovat vieläkin kipeitä, vaikka tuosta ajasta on 17 vuotta.

Olen aina kokenut olevani erilainen kuin muut, jo ala-asteikäisenä. Minulla ei ole juuri ollut kavereita. Olen ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä. Kylillä lietsuaminen ja diskoissa kulkeminen ei ole koskaan ollut minun juttu, ja osittain siksi olenkin jäänyt yksin. Olen tykännyt enemmän lukemisesta, luonnossa olemisesta, piirtämisestä... kaikesta sellaisesta rauhallisemmasta. Niihin on harvoin saanut seuraa. Ja olen kärsinyt siitä koko ajan. Toisaalta; taas jälkiviisana, kummallisen hyvää itsetuntoa, koska en ole suostunut muuttumaan muuksi kuin olen vain sen takia, että saisin kavereita.

Lukioaikaisessa päiväkirjassa olen pohdiskellut juuri tätä erilaisuuden ongelmaa. Minua on pyydetty mukaan diskoon, mutten ole lähtenyt. Ensinnäkin pyytäjät olivat poikia, joiden oletin vain pelleilevän. Uskon vieläkin, että asia oli näin. Toiseksi; se ei ollut minun maailmani, en oikeasti halunnut sinne. Muutaman pyynnön jälkeen huomaan, että päiväkirjan sävy muuttuu. Minut suljettiin tehokkaasti luokkayhteisön ulkopuolelle. Ehkä pyyntö saattoi sittenkin olla aito... Olen tehnyt ryhmätöitä yksin jne.

Kuitenkin koko ajan päiväkirjan sivuilta paistaa suuri rakkaus luokkakavereita kohtaan. Pidin heitä muutoin mukavina ja ihastuttavina, ja viihdyin heidän kanssaan. Heissä oli vain yksi "vika": he sulkivat minut ulkopuolelle. Myönnetään, vikaa oli minussakin koska minussa ei ollut tarpeeksi rohkeutta.

Lukion kolmannella luokallemme tuli uusi poika, joka oli ollut vaihdossa. Päiväkirjassa kirjoitan miten ihmeellinen hän oli: hän kohteli minua kuin ihmistä! Se oli minusta niin outoa, että olin epäuskoinen. Voiko sellaista ihmistä olla olemassakaan. Hän saattoi kulkea osan koulumatkasta kanssani, kun nyt vain sattui menemään samaan suuntaan. Hän jutteli minulle kuin normaalille ihmiselle. Hänen seurassaan tunsin itseni ihan normaaliksi. Tiedän, että hän nykyisessä elämässä poliisi =)

Huomaan, että jo silloin kasvanut luottamuspula kanssaihmisiä kohtaan vaivaa minua edelleen. Tunnen itseni edelleen erilaiseksi. Tunnen edelleen tarvetta puolustella tapaani elää ja ajatella. Terapeutti onkin nähnyt tämän puolustelutarpeeni. Hän kysyi minulta, olenko ajatellut miten raskasta se on. Onhan se varmaan, mutta koska siitä on tullut minulle elämäntapa, en välttämättä edes huomaa sitä enää. Lukioikäisenä olen myös oppinut pitämään kaiken sisälläni. Silloin kuitenkin kirjoitin säännöllisesti päiväkirjaa johon purin ajatukseni, turhatumani, tuskani, ja ilon hetketkin. Nykyään minulla ei muka ole aikaa siihen... Ehkä siksi masennuin.

Olen ollut myös melko terävänäköinen joidenkin luokkakavereiden suhteen. Jossain vaiheessa kuvaan 18-vuotissynttäreitäni ja erästä poikaa. Olin hiukan hämmentynyt siitä, miten erilainen hän oli syntymäpäivilläni kuin koulussa. Kuitenkin lähes voitonriemuisena kirjoitin siitä, että juuri tähän poikaan olen ollut ihastunut, joka vieraili syntymäpäivilläni enkä suinkaan siihen joka oli luokassani. Olin nähnyt hänen kouluminänsä taakse. Kummallista on myös se, että lähes kaikki jotka kutsuin syntymäpäivilleni, tulivat. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Ehkä en itse ollut valmis muuttumaan...