Sataa vettä, pyryttää, sataa vettä, pyryttää....
Vallan merkillisiä ilmoja pitelee. Saman päivän sisällä saattaa sataa vettä kaatamalla ja sitten muutaman tunnin päästä pyryttää lunta.
Eilen saunassa pohdiskelin yhtä käsitystä itsestäni: "Minä en juokse enkä hypi". No siihen on yksi hyvin yksinkertainen selitys: nämä toiminnot koskevat fyysisesti. Mutta...
Kyllä siihen liittyy muutakin. Lukioiässä päätin eräänä keväänä, että kesän aikana juoksen aamuisin lenkin. Olin niin täynnä sitä että olin lihava (en ollut, mutta luulin olevani). Pari aamua taisi mennä hyvin. Sitten eräänä aamuna juoksureitillä oli jotain työmiehiä, jotka vislasivat perään. Häpesin niiiiin paljon! Se oli todella, todella noloa! Lakkasin juoksemasta, kokonaan. Häpeä oli niin suuri. Koin että minua oli loukattu.
Häpeän edelleen jollain tasolla kehoani. Olen saanut kuulla kehostani ikäviä kommentteja; ihan suorina sanoina, katseina, vihjailuina, ja osa on ollut vain minun tulkintaa. En halua niitä enää toistaa tässä.
En ole koskaan viihtynyt kehossani. Se on aina tuntunut kömpelöltä ja epämukavalta. Siksi viimeisen vuoden aikana olen saanut kokea jotain ainutlaatuista kun jossain hetkessä kehoni onkin tuntunut rakkaalta ja ihmeelliseltä luomukselta, jollaiseksi se on tarkoitettukin.
En ole koskaan kokenut itseäni kauniiksi ja näin ollen en ole edes voinut ottaa vastaan muuna kuin kettuiluna jos joku muu on sanonut minua kauniiksi. Sekin on muuttunut. Kun kerran näet sen, et voi olla enää näkemättä sitä.
Minun on ehkä vielä vaikea ottaa vastaan muiden positiivisia kommentteja mutta opettelen, ja ehkä joku päivä tilanne on toinen.
Eilen saunassa pohdiskelin yhtä käsitystä itsestäni: "Minä en juokse enkä hypi". No siihen on yksi hyvin yksinkertainen selitys: nämä toiminnot koskevat fyysisesti. Mutta...
Kyllä siihen liittyy muutakin. Lukioiässä päätin eräänä keväänä, että kesän aikana juoksen aamuisin lenkin. Olin niin täynnä sitä että olin lihava (en ollut, mutta luulin olevani). Pari aamua taisi mennä hyvin. Sitten eräänä aamuna juoksureitillä oli jotain työmiehiä, jotka vislasivat perään. Häpesin niiiiin paljon! Se oli todella, todella noloa! Lakkasin juoksemasta, kokonaan. Häpeä oli niin suuri. Koin että minua oli loukattu.
Häpeän edelleen jollain tasolla kehoani. Olen saanut kuulla kehostani ikäviä kommentteja; ihan suorina sanoina, katseina, vihjailuina, ja osa on ollut vain minun tulkintaa. En halua niitä enää toistaa tässä.
En ole koskaan viihtynyt kehossani. Se on aina tuntunut kömpelöltä ja epämukavalta. Siksi viimeisen vuoden aikana olen saanut kokea jotain ainutlaatuista kun jossain hetkessä kehoni onkin tuntunut rakkaalta ja ihmeelliseltä luomukselta, jollaiseksi se on tarkoitettukin.
En ole koskaan kokenut itseäni kauniiksi ja näin ollen en ole edes voinut ottaa vastaan muuna kuin kettuiluna jos joku muu on sanonut minua kauniiksi. Sekin on muuttunut. Kun kerran näet sen, et voi olla enää näkemättä sitä.
Minun on ehkä vielä vaikea ottaa vastaan muiden positiivisia kommentteja mutta opettelen, ja ehkä joku päivä tilanne on toinen.
Kommentit
Lähetä kommentti