Itsepäisyyspäivän jälkeen
Oli pakko itsekin lukea että milloin olen viimeksi kirjoittanut. Ihan liian kauan sitten.
Lyhyt tilannekatsaus. Avioero on astunut voimaan. Nyt kun joku vielä kertois miten saan exän muuttamaan pois... Mikäänlainen puhe ei auta. Ihan niin kuin ei edes kuulisi. Ei pitäisi olla yllättynyt. Sellaistahan se on ollut reilu 17 vuotta niin miksi se olisi mihinkään muuttunut.
Vaihdoin keväällä työpaikkaa, kun sain kokopäivätyötä. Tykkään uudesta työstäni ja mulla on omalla toimistolla kivoja työkavereita. Joo... arvaatte että tulee se mutta 😆 Kaipaan maailman parasta työkaveria joka päivä! Olisin kaivannut edellisessäkin työssä kun kerran otti ja vaihtoi työpaikkaa. Noh, elämä on.
Kuulin vastikään erään ihmisen puhuvan siitä, että jos vaihdevuodet eivät ole alkaneet tiettyyn ikään mennessä niin ne käynnistetään lääkityksellä. Se sai minut pohtimaan jälleen kerran millaisessa maailmassa elämämme.
Jos kuukautiset ei ala, lääkitään. Jos vaihdevuodet ei ala silloin kuin pitäisi, lääkitään. Jos koskee päähän, lääkitään. Jos koskee mahaan, lääkitään. Jos koskee varpaaseen, lääkitään. Jos tulee flunssa, lääkitään. Riippumatta siitä paraneeko sillä lääkityksellä vai kätketäänkö vain oireita. Mitenkään en vastusta lääkkeitä, silloin kun ne oikeasti ovat paikallaan. Mutta kuka on määrittänyt milloin mikäkin tilanne on normaalia? Kuka määrittelee sen mihin muottiin meidän jokaisen pitäisi mahtua?
Minä en mahdu muottiin. Enkä halua mahtua. Tämä on tavoite. Mutta olen saanut huomata ettei ole aina helppoa olla oma itsensä. Jossain syvällä alitajunnassa on malleja siitä miten pitäisi olla, miten käyttäytyä, miten elää. Jonkun muun määritelmiä, vanhentuneita ja/tai virheellisiä käsityksiä. Tai ihan oman mielen luomia käsityksiä itsestä, jotka nekin perustuvat jollekin ajatuskuviolle joka ei enää toimi tai on alusta asti ollut virheellinen.
Vähänhän se käy työstä kun opettelee olemaan oma itsensä. Joskus se on ihan järkyttävän raastavaa ja rikkovaa, mutta sitten taas ihanaa ja eheyttävää.
Lyhyt tilannekatsaus. Avioero on astunut voimaan. Nyt kun joku vielä kertois miten saan exän muuttamaan pois... Mikäänlainen puhe ei auta. Ihan niin kuin ei edes kuulisi. Ei pitäisi olla yllättynyt. Sellaistahan se on ollut reilu 17 vuotta niin miksi se olisi mihinkään muuttunut.
Vaihdoin keväällä työpaikkaa, kun sain kokopäivätyötä. Tykkään uudesta työstäni ja mulla on omalla toimistolla kivoja työkavereita. Joo... arvaatte että tulee se mutta 😆 Kaipaan maailman parasta työkaveria joka päivä! Olisin kaivannut edellisessäkin työssä kun kerran otti ja vaihtoi työpaikkaa. Noh, elämä on.
Kuulin vastikään erään ihmisen puhuvan siitä, että jos vaihdevuodet eivät ole alkaneet tiettyyn ikään mennessä niin ne käynnistetään lääkityksellä. Se sai minut pohtimaan jälleen kerran millaisessa maailmassa elämämme.
Jos kuukautiset ei ala, lääkitään. Jos vaihdevuodet ei ala silloin kuin pitäisi, lääkitään. Jos koskee päähän, lääkitään. Jos koskee mahaan, lääkitään. Jos koskee varpaaseen, lääkitään. Jos tulee flunssa, lääkitään. Riippumatta siitä paraneeko sillä lääkityksellä vai kätketäänkö vain oireita. Mitenkään en vastusta lääkkeitä, silloin kun ne oikeasti ovat paikallaan. Mutta kuka on määrittänyt milloin mikäkin tilanne on normaalia? Kuka määrittelee sen mihin muottiin meidän jokaisen pitäisi mahtua?
Minä en mahdu muottiin. Enkä halua mahtua. Tämä on tavoite. Mutta olen saanut huomata ettei ole aina helppoa olla oma itsensä. Jossain syvällä alitajunnassa on malleja siitä miten pitäisi olla, miten käyttäytyä, miten elää. Jonkun muun määritelmiä, vanhentuneita ja/tai virheellisiä käsityksiä. Tai ihan oman mielen luomia käsityksiä itsestä, jotka nekin perustuvat jollekin ajatuskuviolle joka ei enää toimi tai on alusta asti ollut virheellinen.
Vähänhän se käy työstä kun opettelee olemaan oma itsensä. Joskus se on ihan järkyttävän raastavaa ja rikkovaa, mutta sitten taas ihanaa ja eheyttävää.
Kommentit
Lähetä kommentti