Mielen kummallinen elämä

Katselin Loirinuotiolla. Armi Toivanen kertoi, miten hän näyttelijäksi opiskellessaan tuli johtopäätökseen, että on ruma, kun hänelle sanottiin että on komedianäyttelijä. Opiskelukavereita vietiin treffeille, häntä ei, kun oli vaan hassu ja ruma. Armi totesi vielä, ettei mitään auttanut vaikka muuta sanottiin.

Mä jollain tavalla samaistuin Armiin. Muistan selkeästi, että teini-iässä tulin samanlaiseen johtopäätökseen, kun minulla ei ollut kavereita - ystävistä puhumattakaan! Selkeästi olen ruma ja lihava. Piste. Ja minä en ollut edes hassu! Olin vaan outo, ja lihava ja ruma. Kukapa sellaisesta edes tykkäisi.

Olen edelleen outo, lihava ja ruma. Vaikka minulla on nykyään ystäviä. Mieli on edelleen jumiutunut tuohon: outo, lihava ja ruma.

Armi on ymmärtääkseni päässyt tuosta jumista yli. Minä en. En kykene rakastamaan itseäni niin paljon, että näkisin oman kauneuteni, ja hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Ärsyynnyn kaikista kauneusihanne julkaisuista esim. feissarissa. Niistäkin joissa puhutaan että jokainen on kaunis omalla tavallaan, koska niiden kuvissa on kuitenkin photoshopattu malli, jonka vastakohta olen.

Tämä tuntuu niin massiiviselta mielenrakenteelta, etten osaa sitä millään tavalla purkaa.