Pohdintoja ja avautumisia

Yhtäkkiä huomasin, että mun kadoksissa ollut lauluääni on palannut! Voi mikä onnen tunne! Ruokavalio ja erilaiset energiapuhdistukset ja henkinen avautuminen ovat tässäkin asiassa tehneet ihmeitä. Enpä olisi ennen vuoden vaihdetta osannut aavistaakaan tällaista.

Yhä useammin minä vain tiedän asioita. Siitä on ollut välillä apua työssäkin! Välillä sattuu hiukan erikoisia juttuja, kuten perjantaina kun olin soittamassa eräälle asiakkaalle ja juuri kun olin naputtamassa kahta viimeistä numeroa, siitä samasta numerosta soitettiin. Hetken aikaa tuijoitin puhelinta "Miten voi olla mahdollista?!" Mutta kyllä se vaan oli. Eikä ollut mitenkään odotettua että ko. asiakas edes soittaisi.

Jokin aika sitten ryhdyin seuraamaan Tomi Kokkoa sekä facessa että instassa. Sitten sain yhtäkkiä kauhean ahdistuksen siitä, että olen ilmoittautunut hänen luennolleen. Ahdistuksen siitä miten tällainen ylipainoinen persjalkainen voi mennä sille luennolle kun tyyppi on itse niiiiin fit. Mutta tuleen ei jäädä makaamaan. Ensin tuli "hei haloo, siellä luennolla on satoja ihmisiä, oletko muka niin erityinen että luennoitsija huomaisi just sinut ja katsoisi sua nenän vartta pitkin" Okei, vastasin itselleni. Olet oikeassa. Eli ihan sama vaikka luennoitsija on fit ja mä en. Sitäpaitsi, sitä vartenhan olen menossa sille luennolle, että oppisin jotain!

Seuraavaksi huomasin arvostelevani Tomia siitä että kaikissa yhteisselfieissä on vaan hoikkia naisia. Voi että se ärsytti minua! Ai tommonenko se onkin. Sitten tänä aamuna aamukävelyllä kopsahti tietoisuuteen: jos ne muut naiset on yhtään samanlaisia kun minä, niin nehän ei edes ilkee mennä ja pyytää yhteisselfietä! Ärsytys loppui siihen. Totesin, että pikkuisen on vielä tekemistä oman itsetunnon kanssa. Se ei oo Tomin vika.

Esikoiseni, Herra Melkein 15 Wee, on ruvennut sanomaan että puhun kotona ihmisistä peetä. Mä olin aluksi oikeasti todella hämmentynyt, koska mielestäni en ikinä koskaan milloinkaan puhu peetä kenestäkään. Menin sitt vähän itseeni. Joo, en suoranaisesti peetä puhu kenestäkään. Mutta arvostelen kyllä ihmisiä. Että siinä mielessä esikoiseni on kyllä hyvinkin oikeassa, vaikka ilmaiseekin itseään hyvin teinimäisesti.

En ole lähtenyt tätä huonoa tapaani karsimaan kirveen kanssa. Mutta kiinnitän enemmän huomiota siihen mitä puhun toisista ihmisistä, ja ajattelen. Esim. en pidä syyllisten etsimisestä jos joku virhe on tapahtunut, vaan haluan että virhe korjataan, korjasi sen kuka tahansa, ja sitten tutkitaan miten jatkossa voidaan ehkä välttää sama tai samanlainen virhe. Silti olen hyvin hanakka syyllistämään muita tai puhumaan siitä että joku asia on jonkun syy. Eräänä päivänä tajusin miten rankkaa se on kohteelle jos lähettää koko ajan syyllisyysenergiaa! Entäs jos joku tekisi sitä minulle koko ajan (varmaan tekeekin, sitä saa mitä tilaa)?! Alkoi tuntua tosi pahalle, miten ilkeä olenkaan ollut.

Olen aina sanonut etten ole mistään tai kenestäkään ylpeä. Olen kokenut sen huonona piirteenä jos joku on ylpeä jostain.  Ajatustasolla ymmärsin mikä on ylpeilyn ja ylpeänä olemisen välillä, mutta en pystynyt tuntemaan tunnetta. Tai luultavasti en vain tunnistanut sitä. Ja niin siinä sitten kävi, että pari päivää sitten tajusin millainen se tunne on! Kerroin ystävilleni taitavista työkavereistani ja siitä miten ihailen sitä miten osaavat työnsä. Ja yhtäkkiä tajusin että tämä on juuri se ylpeyden tunne! Wuhuuu! Kiitti työkamut.

Samalla pläjäyksellä tajusin myös sen, että olen tosiaankin keskittynyt liikaa ihmisten heikkouksiin enkä ollenkaan heidän vahvuuksiin. Ihan vaan sen takia että olen kohdellut itseäni ihan samalla tavalla. Olen tuijottanut vain omia heikkouksiani ja sitä mitä en osaa.

Olen ollut työssä paikassa jossa toimitusjohtaja kiitti usein tehdystä työstä, ja minä koin sen varsinkin alussa kiusallisena koska minähän tein vain työtäni. Kunnes tajusin, että kiitos on ihan yhtä tärkeä ellei tärkeämpikin kuin  työstä saatu palkka. Aloin ottamaan vastaan kiitosta ja samalla myös tietoisesti jakamaan sitä. Ja nyt huomaan että vuosien jälkeen minulla on siinäkin parantamisen varaa.

Ihanaa että me voimme kasvaa ja oppia ja avautua aina vain korkeammille energioille!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

4. tammikuuta; 1945 suomalainen laulaja ja näyttelijä Vesa-Matti Loiri syntyi

Metsämansikka-mustikka -piirakka

Sataa vettä, pyryttää, sataa vettä, pyryttää....