Pysähtyneisyyden tila(ko)
Kun ajattelin kirjoittavani tähän blogiin pysähtyneisyyden tilasta, joka tuntuu vallitsevan elämässäni koko ajan, jäin miettimään mikä elämässäni sitten on pysähtynyttä. Tällä hetkellä en ole töissä mutta minulla on HenKaSe:n toiminta (Henkisen Kasvun Seura), perhe, neulominen, työn haku, ulkoilu, jooga, kotityöt yms. Touhua siis riittää, enemmänkin kuin olisi aikaa. Välillä suorastaan välttelen erilaisia touhuja ja ihan suoraan sanottuna piiloudun nettimaailmaan. Kotityöt ei jaksa kiinnostaa… ainakaan ihan joka kerta. Välillä olen sanonut, että en taas tiedä missä välissä niitä töitä tekisi kun on niin paljon kaikkea muuta!
Mikä siis on pysähtynyt? Miksi minusta tuntuu, että elämässäni ei tapahdu mitään? Miksi tunnen että kaikki vaan junnaa paikallaan?
Minä en kehity! Tietoisena pysyminen on vaikeaa, ja itsensä kasvattaminen vielä vaikeampaa. Minä vain odotan, että tapahtuisi joku ihme ja tajuaisin miten pääsen eteenpäin. Käyn kursseja kurssien perään mutta mitään ei avaudu. Ymmärrän kyllä mitä kurssilla sanotaan ja sillä hetkellä se on hyvinkin selkeä. Mutta kun palaan normaaliin arkeen niin pysähtyneisyyden tila jatkuu. Ja huomaan törmääväni yhä uudelleen ja uudelleen samoin vanhoihin tilanteisiin ja tajuan etten ole oppinut mitään enkä vieläkään käsitellyt sitä asiaa tai sen tuomaa pahaa oloa.
Joskus vuosia sitten käsittelin mielestäni hyvinkin syvältä kelpaamisen tunnetta tai pikemminkin sitä etten kelpaa, en ole riittävä. Tosin silloin jo totesin, että tähän joutuu varmaan palaamaan. Ja joudun palaamaan siihen koko ajan ja jatkuvasti! Ihan pienenä esimerkkinä: tapasin joku aika sitten uuden ihmisen ja minulla meni kuukausi ennen kuin uskalsin pyytää häntä kaveriksi feissarissa. Hei haloo! Siis feissarissa! FB-kaverit ei tarkoita sitä että joka päivä syvällisesti avaudutaan toistemme elämistä toisillemme. (no parhaimmillaan se tietysti voi tarkoittaa sitäkin) Mutt siis hei: en voi hakea jonkun kaveriksi feissarissa jos en vaikka kelpaakaan??? Tähän kohtaan kuuluisi vissiin se kuuluisia facepalm. Lisäksi minulla oli kauhean korkea kynnys mennä kylän neulekerhoon; mitäs jos en kelpaa joukkoon ja toiset vaan hampaat irvessä sietää minua kun poiskaan ei voi keskeä… se tunne ei ole vieläkään ihan kokonaan poistunut mutta kapuan sen kynnyksen yli joka kerta.
Lisäksi etsin koko ajan paikkaani elämässä, elämän tehtävääni ja ehkä jopa työtäni. Mitä kauemmin olen kotona, sitä ahdistavammalta tuntuu ajatus siitä että pitäisi lähteä tekemään jonkun alaisena kirjanpitoa ja/tai muista toimistotöitä. Eikä se edes välttämättä koskaan ole ollut unelma-ammattini. Suhteeni rahaan on hyvin kaksijakoinen. Ymmärrän sen energian vaihdonvälineenä mutta koen silti että rahaa ei oikeasti ole olemassakaan muuta kuin numeroina siellä kirjanpidossa ja niiden numeroiden pyörittäminen on välillä todella turhauttavaa!
Työssä on se ongelma, että minulla ei ole oikein koskaan ollut mitään suurta intohimoa tai edes selkeää unelma-ammattia. Olen vain ajautunut eteenpäin ja välillä ehkä vähän taaksekin päin. Minulle on sanottu, että pitäisi muistella lapsuuden haaveammatteja. No valitettavasti muistan lapsuudestani aika vähän… Jos oikein muistan ammattihaavet menivät yleensä sen kirjan mukaan mitä olin lukemassa, joten olen haaveillut monenmoisista ammateista kuten: sairaanhoitaja, eläinlääkäri, opettaja, hotellin omistaja, etsivä, kirjailija, kauppias (monenlaisilla etuliitteillä) yms.
Jossain vaiheessa haaveilin suuresta kartanosta jossa olisi tilaa järjestää erilaisia henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin liittyviä kursseja. Siellä olisi ehkä myös jotain eläimiä kuten hevosia, kanoja, vuohia, lampaita… ja suuri puutarha kasvimainen, rantasauna tietenkin. Järjen hetkinä kurkistin kukkarooni jossa näkyi pohja eikä juuri muuta. Ja menin vielä naimisiinkin miehen kanssa jolla on peukalo keskellä kämmentä melkein kaikessa muussa paitsi atk-asioissa ja jolla kukkaron pohja näkyy lähes yhtä usein kuin minulla itselleäni. Ehkä pikkuisen pienensin haavettani ja haaveilin henkisestä kirjakaupasta jossa voisi ehkä myös järjestää jotain kursseja. No sekin kuihtui kokoon koska minulle sanottiin ettei sellainen ole kannattava enkä saanut sen perustamiseen tukea. Taisin sen jälkeen lakata haaveilemasta ja mennä sinne minne pääsee.
Esikoiseni taisi pukea sanoiksi sen miltä sisälläni tuntuu: “Täytyy tyytyä siihen mitä on”. Miksi se kuitenkin tuntuu pahalta ja hukkaan heitetyltä elämältä?
Mikä siis on pysähtynyt? Miksi minusta tuntuu, että elämässäni ei tapahdu mitään? Miksi tunnen että kaikki vaan junnaa paikallaan?
Minä en kehity! Tietoisena pysyminen on vaikeaa, ja itsensä kasvattaminen vielä vaikeampaa. Minä vain odotan, että tapahtuisi joku ihme ja tajuaisin miten pääsen eteenpäin. Käyn kursseja kurssien perään mutta mitään ei avaudu. Ymmärrän kyllä mitä kurssilla sanotaan ja sillä hetkellä se on hyvinkin selkeä. Mutta kun palaan normaaliin arkeen niin pysähtyneisyyden tila jatkuu. Ja huomaan törmääväni yhä uudelleen ja uudelleen samoin vanhoihin tilanteisiin ja tajuan etten ole oppinut mitään enkä vieläkään käsitellyt sitä asiaa tai sen tuomaa pahaa oloa.
Joskus vuosia sitten käsittelin mielestäni hyvinkin syvältä kelpaamisen tunnetta tai pikemminkin sitä etten kelpaa, en ole riittävä. Tosin silloin jo totesin, että tähän joutuu varmaan palaamaan. Ja joudun palaamaan siihen koko ajan ja jatkuvasti! Ihan pienenä esimerkkinä: tapasin joku aika sitten uuden ihmisen ja minulla meni kuukausi ennen kuin uskalsin pyytää häntä kaveriksi feissarissa. Hei haloo! Siis feissarissa! FB-kaverit ei tarkoita sitä että joka päivä syvällisesti avaudutaan toistemme elämistä toisillemme. (no parhaimmillaan se tietysti voi tarkoittaa sitäkin) Mutt siis hei: en voi hakea jonkun kaveriksi feissarissa jos en vaikka kelpaakaan??? Tähän kohtaan kuuluisi vissiin se kuuluisia facepalm. Lisäksi minulla oli kauhean korkea kynnys mennä kylän neulekerhoon; mitäs jos en kelpaa joukkoon ja toiset vaan hampaat irvessä sietää minua kun poiskaan ei voi keskeä… se tunne ei ole vieläkään ihan kokonaan poistunut mutta kapuan sen kynnyksen yli joka kerta.
Lisäksi etsin koko ajan paikkaani elämässä, elämän tehtävääni ja ehkä jopa työtäni. Mitä kauemmin olen kotona, sitä ahdistavammalta tuntuu ajatus siitä että pitäisi lähteä tekemään jonkun alaisena kirjanpitoa ja/tai muista toimistotöitä. Eikä se edes välttämättä koskaan ole ollut unelma-ammattini. Suhteeni rahaan on hyvin kaksijakoinen. Ymmärrän sen energian vaihdonvälineenä mutta koen silti että rahaa ei oikeasti ole olemassakaan muuta kuin numeroina siellä kirjanpidossa ja niiden numeroiden pyörittäminen on välillä todella turhauttavaa!
Työssä on se ongelma, että minulla ei ole oikein koskaan ollut mitään suurta intohimoa tai edes selkeää unelma-ammattia. Olen vain ajautunut eteenpäin ja välillä ehkä vähän taaksekin päin. Minulle on sanottu, että pitäisi muistella lapsuuden haaveammatteja. No valitettavasti muistan lapsuudestani aika vähän… Jos oikein muistan ammattihaavet menivät yleensä sen kirjan mukaan mitä olin lukemassa, joten olen haaveillut monenmoisista ammateista kuten: sairaanhoitaja, eläinlääkäri, opettaja, hotellin omistaja, etsivä, kirjailija, kauppias (monenlaisilla etuliitteillä) yms.
Jossain vaiheessa haaveilin suuresta kartanosta jossa olisi tilaa järjestää erilaisia henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin liittyviä kursseja. Siellä olisi ehkä myös jotain eläimiä kuten hevosia, kanoja, vuohia, lampaita… ja suuri puutarha kasvimainen, rantasauna tietenkin. Järjen hetkinä kurkistin kukkarooni jossa näkyi pohja eikä juuri muuta. Ja menin vielä naimisiinkin miehen kanssa jolla on peukalo keskellä kämmentä melkein kaikessa muussa paitsi atk-asioissa ja jolla kukkaron pohja näkyy lähes yhtä usein kuin minulla itselleäni. Ehkä pikkuisen pienensin haavettani ja haaveilin henkisestä kirjakaupasta jossa voisi ehkä myös järjestää jotain kursseja. No sekin kuihtui kokoon koska minulle sanottiin ettei sellainen ole kannattava enkä saanut sen perustamiseen tukea. Taisin sen jälkeen lakata haaveilemasta ja mennä sinne minne pääsee.
Esikoiseni taisi pukea sanoiksi sen miltä sisälläni tuntuu: “Täytyy tyytyä siihen mitä on”. Miksi se kuitenkin tuntuu pahalta ja hukkaan heitetyltä elämältä?
Kommentit
Lähetä kommentti