Vuoteenomana
Olin viikonpäivät vuoteenomana.
Viikko sitten sunnuntaina heräsin vain huomatakseni, että vasen hartia on sellaisessa lihaskrampissa etten pystynyt kivulta istumaan. Vessassa käynti oli yhtä tuskaa ja selvisin siitä vain suomalaisella sisulla ja huudoilla. Huutaminenhan tunnetusti vähentää kipua... Muuten makasinkin sitten sängyssä.
Maanantaina mies kuskasi minut autolla lääkäriin. Kipulääkkeen voimilla mentiin ja sittenkin sattui. Lääkäri totesi sen saman minkä minäkin olin jo todennut: lihaskramppi. Itsediagnoosi voimissaan. Lääkäri määräsi myrkyt ja apteekin kautta kotiin lepäämään. Aluksi tuntui ettei niistä myrkyistä mitään apua ollut. Mutta pikkuhiljaa toimintakyky palautui ja lihaskramppi helpotti.
Eilen olin lähes koko päivän pystyasennossa. Uskaltauduin jopa koiran kanssa pidemmälle lenkille, mutta tulin sieltä takaisin märkänä hiestä. Vaan tänään olisi mentävä uudestaan.
Viikko oli tuskaisen pitkä. Sen lisäksi, että itkin kivusta, itkin myös omaa avuttomuuttani. Ja kuulin koko ajan millaista sumplimista miehellä oli ruunalaiton, koiran ulkoilutuksen yms. askareiden kanssa. Tässä tuli todistettua, että perheemme arki rakentuu kahden toimintakykyisen aikuisen varaan. Jos toinen on toimintakyvytön, arki ei oikein rullaa mallikkaasti. Yritin olla potematta huonoa omaatuntoa makoilusta, mutta kyllä se oli välillä hyvin turhauttavaa. Ja pitkästyttävää.
Siinä makoillesssa ehti miettiä kaikenlaista. Haluanko tehdä enää kirjanpitäjän töitä? Onko se enää järkevää tekemistä kun sitä peilaa elämänkatsomukseeni ja siihen mitä uskon tapahtuvan? Mitä voisin tehdä arjessani toisin? Voisinko ehkä meditoida? Pelaanko ehkä liikaa facebook-pelejä? Voisinko ehkä vihdoinkin ruveta siivoamaan vaatekaappini ja poistaa sieltä tarpeettomat?
Ehdin myös katsoa lukuisia tv-ohjelmia netin kautta ja lukea muutaman kirjan. Ja nukkua paljon. Opin syömään makuultaan. Opin myös kyseenalaisen taidon: kuorsaaminen valveille.
Mutta opin myös arvostamaan liikkumisen taitoa ja kykyä, ulkoilua ja perheen kanssa vietettyä aikaa (kun makasin sängyn pohjalla ja muut elivät elämää jossain muualla talossa, tunsin itseni hiukan hyljätyksi...). Opin toisella tavalla myös arvostamaan kehoani ja sen viestejä. Koska kyllähän olkapääni kertoi minulle jo aiemmin, että tarvitsisi lepoa ja hoitoa mutta minä en välittänyt siitä vaan mm. neuloin oireilusta huolimatta.
Viikko sitten sunnuntaina heräsin vain huomatakseni, että vasen hartia on sellaisessa lihaskrampissa etten pystynyt kivulta istumaan. Vessassa käynti oli yhtä tuskaa ja selvisin siitä vain suomalaisella sisulla ja huudoilla. Huutaminenhan tunnetusti vähentää kipua... Muuten makasinkin sitten sängyssä.
Maanantaina mies kuskasi minut autolla lääkäriin. Kipulääkkeen voimilla mentiin ja sittenkin sattui. Lääkäri totesi sen saman minkä minäkin olin jo todennut: lihaskramppi. Itsediagnoosi voimissaan. Lääkäri määräsi myrkyt ja apteekin kautta kotiin lepäämään. Aluksi tuntui ettei niistä myrkyistä mitään apua ollut. Mutta pikkuhiljaa toimintakyky palautui ja lihaskramppi helpotti.
Eilen olin lähes koko päivän pystyasennossa. Uskaltauduin jopa koiran kanssa pidemmälle lenkille, mutta tulin sieltä takaisin märkänä hiestä. Vaan tänään olisi mentävä uudestaan.
Viikko oli tuskaisen pitkä. Sen lisäksi, että itkin kivusta, itkin myös omaa avuttomuuttani. Ja kuulin koko ajan millaista sumplimista miehellä oli ruunalaiton, koiran ulkoilutuksen yms. askareiden kanssa. Tässä tuli todistettua, että perheemme arki rakentuu kahden toimintakykyisen aikuisen varaan. Jos toinen on toimintakyvytön, arki ei oikein rullaa mallikkaasti. Yritin olla potematta huonoa omaatuntoa makoilusta, mutta kyllä se oli välillä hyvin turhauttavaa. Ja pitkästyttävää.
Siinä makoillesssa ehti miettiä kaikenlaista. Haluanko tehdä enää kirjanpitäjän töitä? Onko se enää järkevää tekemistä kun sitä peilaa elämänkatsomukseeni ja siihen mitä uskon tapahtuvan? Mitä voisin tehdä arjessani toisin? Voisinko ehkä meditoida? Pelaanko ehkä liikaa facebook-pelejä? Voisinko ehkä vihdoinkin ruveta siivoamaan vaatekaappini ja poistaa sieltä tarpeettomat?
Ehdin myös katsoa lukuisia tv-ohjelmia netin kautta ja lukea muutaman kirjan. Ja nukkua paljon. Opin syömään makuultaan. Opin myös kyseenalaisen taidon: kuorsaaminen valveille.
Mutta opin myös arvostamaan liikkumisen taitoa ja kykyä, ulkoilua ja perheen kanssa vietettyä aikaa (kun makasin sängyn pohjalla ja muut elivät elämää jossain muualla talossa, tunsin itseni hiukan hyljätyksi...). Opin toisella tavalla myös arvostamaan kehoani ja sen viestejä. Koska kyllähän olkapääni kertoi minulle jo aiemmin, että tarvitsisi lepoa ja hoitoa mutta minä en välittänyt siitä vaan mm. neuloin oireilusta huolimatta.
Kommentit
Lähetä kommentti